Lehtilammen toive

Alkoi myrskytä juuri kun Lehtilampi oli kiipeämässä kivikkoa pitkin kuopalle, missä Kuulampi oli. Hyytävä tuuli iskeytyi hänen turkkiaan vasten kuljettaen mukanaan teräviä rakeita, mitkä saivat hänen ihonsa märäksi ja kipeäksi. Lehtilampi painoi päänsä alas ja tarpoi eteenpäin painaen kyntensä kivien välissä olevaan mutaan, jotta tuuli ei työntäisi häntä pois polulta. Pennut hänen sisällään tuntuivat käpertyvän pelosta.
Älkää pelätkö pikkuiset. Pidän teidät turvassa.
Kun Lehtilampi saavutti kuopan laen, hän tärisi kylmästä ja väsymyksestä niin paljon, että hänen tassunsa hädin tuskin pystyivät kannattelemaan häntä alas spiraalin muotoista polkua pitkin. Hän kompuroi Kuulammen reunalle turkki sotkuisena ja mustana puolivalossa, ja antoi vartalonsa rojahtaa kovalle kivelle. Aallot läiskyivät vasten hänen kuonoaan. Liian uupuneena lausuakseen rukouksen Tähtiklaanille, Lehtilampi vajosi uneen.
Hän avasi silmänsä lämpimässä, vihreässä metsässä, missä auringonvalo siivilöityi oksien lävitse. Ilmassa oli riistan tuoksua ja läheisestä saniaispensaasta kuului pienen pörröisen eläimen rapistelua.
Lehtilampi katseli ympärilleen löytääkseen Tähtiklaanin soturit, jotka hän oli halunnut tavata -ja näki solakan tummanharmaan kissan katselemassa häntä pää kallellaan.
”Sinun vuorosi Lehtilampi,” hän kehotti ja työnsi sammalpalloa etutassullaan. ”Muista mitä opetin sinulle loikkimisesta.”
Varissulka! Lehtilampi ei ollut Tähtiklaanissa vaan muistossaan, jonka oli jakanut Tuuliklaanin soturin kanssa metsässä Myrskyklaanin rajan takana.
Varissulka heilautti häntäänsä. ”Älä pelkää, se on vain sammalta!” hän kiusoitteli. ”Jäniksillä on hampaat ja kynnet puolustautuakseen, mutta tämä ei satuta sinua.”
Lehtilampi kyyristyi ja hiipi vaanien kohti sammalpalloa. Hän taivutti korvansa luimuun, siirsi painopisteensä takajaloilleen ja loikkasi käpälät ojennettuina. Viime hetkellä Varissulka vieritti palloa tassullaan ja Lehtilammen kynnet osuivat tyhjään ilmaan.
”Voi ei!” Varissulka kehräsi. ”Se pakeni!”
Lehtilampi kierähti ympäri ja hyppäsi sammalpallon kimppuun repien sen palasiksi. ”Siitäs sait!” hän sähisi. ”Et pääse minua pakoon!” Hän katsoi tummanharmaata kollia ja nauru purskahti hänen sisältään. ”En ole leikkinyt tätä sen jälkeen kun olin pentu!” hän maukui.
Varissulka kavensi silmiään. ”Sen huomaa!”
Lehtilampi syöksyi Varissulkaa kohti ja kaatoi hänet pudonneille lehdille. ”Luuletko etten osaa metsästää, hmm? Nappaan sinut milloin vain!” Lehtilampi seisoi Varissulan päällä ja katsoi hänen sinisiin silmiinsä.
”En koskaan pakenisi sinulta,” Varissulka kuiskasi. ”Auts!”
Lehtilampi loikkasi taaksepäin. ”Satutinko sinua?”
Varissulka istuutui ja nuoli selkätyveään. ”Et. Taisin vain maata ohdakkeen päällä.”
”Anna kun katson.” Lehtilampi työnsi Varissulan kuonon kauemmaksi ja raotti hänen selkäkarvojaan. ”Täällä on pikkuruinen piikki. Pysy paikallasi…” Hän siirtyi lähemmäksi ja tarttui hampaillaan piikin päähän. Se irtosi helposti ja Lehtilampi hieroi aluetta tassullaan. ”Noin! Selvisit hengissä!”
Varissulka hieroi Lehtilammen kuonoa omallaan. ”Kiitos Tähtiklaanin minulla oli parantaja pelastamassa minut!”
”Kiivetään puuhun!” Lehtilampi ehdotti. Hän käveli sammaleisen tammen juurelle ja katsoi ylös oksistoon.
Varissulka tassutteli hänen vierelleen. ”En käsitä miksi me emme voisi pysyä maassa,” hän mutisi. ”Olemme kissoja emmekä oravia!”
”Älä viitsi,” Lehtilampi yllytti. ”Tiedät että kiipeäminen ei ole niin vaikeaa kuin miltä se näyttää ja maisemat ylhäällä ovat sen arvoiset!” Hän loikkasi alimmalle oksalle ja käytti etutassujaan kiivetäkseen seuraavalle. Varissulka seurasi liikkuen varovaisemmin kuin Lehtilampi, mutta solakkuudensa ansiosta kevyemmin ja ketterämmin. Oksat olivat kuivia ja kaarna syväuraista, mikä teki kynsillä tarttumisen helpoksi. Lehtilampi ei ollut juurikaan hengästynyt saavuttaessaan tammen latvan ja hän puski päänsä lehtien lävitse. Varissulka ilmestyi hänen vierelleen ja Lehtilampi tunsi oksan taipuvan heidän allaan.
”Ei hätää,” hän maukui. ”En anna sinun pudota.”
Varissulka räpytti silmiään. ”Kummallakaan meistä ei ole siipiä, joten sinun on ymmärrettävä jos en pidä siitä miten korkealla olemme.”
”Mutta katso miten kauas täältä näkee!”
He olivat järven harjanteen toisella puolella missä yhdenkään klaanin reviiri ei kantanut heidän näköpiiriinsä. Heidän edessään maa avautui mäiksi ja mutkiksi aina tummaan vuorien rivistöön asti horisontissa. Siellä täällä näkyi punertavia kaksijalkaloita, mutta enimmäkseen näköala oli tyhjää maastoa.
Lehtilampi hivuttautui lähemmäksi Varissulkaa ja painoi päänsä hänen olkaansa vasten. Hänen turkkinsa tuoksui ruoholta ja tuulelta, missä oli häivähdys jäniksen tuoksua. ”Kotiemme ulkopuolella niin paljon nähtävää,” hän kuiskasi.
Varissulka painoi leukansa hänen päälaelleen. ”Jossain tuolla on paikka missä voimme olla yhdessä ikuisesti. Tiedäthän sen Lehtilampi?”
Yhä Varissulkaa vasten painautuneena hän nyökkäsi. ”Löydämmeköhän me ikinä sitä paikkaa?” hän kuiskasi. Lehtilampi tunsi tummanharmaan turkin jännittyvän vierellään. ”Antaisin viimeisen hengenvetonikin yrittääkseni,” Varissulka lupasi.
Yhtäkkiä tuulenpuuska huojutti puun latvaa. Silmänräpäyksessä Varissulka lennähti alas oksalta. Lehtilampi kiljui kauhusta kun Varissulka tippui yhä alemmas. Hän yritti hypätä Varissulan perään, mutta tuuli oli niin voimakas, että se heilutti vimmatusti oksaa hänen allaan. Hän tarttui oksaan kiinni ja luimisti korvansa kun sade rummutti häntä ja koko metsää, ja pian kaikki hänen ympärillään katosi kieppuvaan pimeyteen.
”Apua!” hän ulvoi. ”Varissulka!”
Oksa Lehtilammen alla katosi ja hän raapi kynsillään kylmää kiveä. Tuuli taantui ja hän huomasi seisovansa Kuulammen reunalla. Silmäpari loisti varjoista ja tuttu tuoksu kietoutui hänen ympärilleen.
”Täplälehti!” hän maukui helpottuneena.
Kilpikonnakuvioinen naaras asteli eteenpäin. Hänen turkkinsa loistivat tähtien valoa ja hänen silmänsä olivat kuin pienet keltaiset kuut.
Lehtilampi tunsi pentunsa kylminä ja liikkumattomina vatsassaan. Oliko matka myrskyn keskellä vahingoittanut heitä? ”Ovatko pentuni kunnossa?” hän vaati saada tietää.
”He ovat kunnossa,” Täplälehti maukui. Hänen äänensä värisi surusta. ”Voi Lehtilampi, mitä olet mennyt tekemään? Sinä hiirenaivoinen kissa!”
Lehtilampi perääntyi tuntien Täplälehden terävän kielen kuin kynnenviiltona. ”Mutta minä…”
”Älä yritä antaa tekosyitä,” Täplälehti varoitti. ”Eikö sille ole jo liian myöhäistä?”
”Lopeta Täplälehti!” Harmaaturkkinen kissa asteli kivelle. Hänen lyhyt kuononsa ja likaiset hampaat loistivat samaa valoa kuin hänen klaanitoverinsakin. ”Lehtilampi tietää varsin hyvin mitä on tehnyt.” Täplälehti kavensi silmänsä. ”Jos tiedät ratkaisun tähän ongelmaan, olet viisaampi kissa kuin minä, Keltahammas.”
Vanha parantaja heilautti toista takkuisista korvistaan. ”Viisautta on monessa muodossa. Jätä meidät nyt kahden.” Hän nyökkäsi nenällään varjoihin. Täplälehti vilkaisi vielä kerran Lehtilampea ja asteli pois.
Lehtilampi kyyristyi maahan eikä uskaltanut liikahtaa. Hän odotti että Keltahammas kertoisi hänelle miten piittaamaton hän oli ollut ja kuinka hän oli häpäissyt kaikki parantajat, mutta yllätyksekseen hän tunsi karhean kielen nuolevan päälakeaan. Täristen Lehtilampi antoi itsensä rentoutua vanhan naaraan vierellä.
”Voi pikkuinen,” Keltahammas kähisi, ”olen niin pahoillani.”
”Ei se ole sinun vikasi,” Lehtilampi sanoi vaimeasti kuono Keltahampaan turkkia vasten.
”Tiedätkös, et ole ensimmäinen parantaja, jolle tämä on tapahtunut,” vanha kissa maukui.
”Niinkö?” Lehtilampi vastasi epäuskoisesti.
Keltahammas nyökkäsi pyyhkäisten leuallaan Lehtilammen korvia. ”Näin on tapahtunut minullekin kauan sitten.”
Lehtilampi nousi istumaan niin nopeasti että hänen päänsä kolahti vasten Keltahampaan kuonoa. ”Mitä?”
Harmaa naaras huokaisi ja kääntyi istumaan Kuulammen reunalle. Veden pinta oli nyt tyyntynyt, sekä musta ja tähtien valaisema kuin taivas. ”Oletko kuullut Rikkotähdestä?” hän kysyi.
”Tietenkin,” Lehtilampi maukui. ”Varjoklaanin päällikkö ennen Yötähteä ja Mustatähteä. Hän yritti tuhota Myrskyklaanin erakkojen avulla.”
Keltahammas nyökkäsi. ”Hän oli minun poikani.”
Lehtilampi hätkähti yllättyneenä. ”Tiesikö kukaan siitä?”
”Ei koskaan. Se oli kauhea virhe ja minua rankaistiin salaisuuteni takia elämäni jokaisena päivänä.”
”Tuleeko… tuleeko niin tapahtumaan minunkin pennuilleni?” Lehtilampi kuiskasi. ”Ovatko hekin kauhea virhe?”
Keltahammas sulki vetistävät silmänsä. ”Älä koskaan sano noin. Elämä on aina ainutlaatuista. Taistelemme niin kovasti sen eteen jokaisella hengenvedollamme.”
”Mutta parantajien ei kuulu saada pentuja. Se mitä olen tehnyt on väärin.” Lehtilampi kumartui kivelle tuntien kylmän tunkeutuvan tassuihinsa.
”Väärin yhden lain mukaan, mutta on olemassa muitakin tapoja arvostella tekojamme,” Keltahammas raakkui. ”Meidän ei kuulu saada pentuja, sillä meidän on rakastettava kaikkia klaanitovereitamme tasa-arvoisesti, ja ensimmäiset klaanikissat pelkäsivät, että kohtelisimme omia pentujamme paremmin kuin muita. Mutta kun pentusi syntyvät, sinä tulet huomaamaan että sydämessäsi on tilaa niin paljolle rakkaudelle kuin koskaan voitkaan kuvitella. Rakkaus pentujasi kohtaan ei tarkoita vähempää rakkautta klaanillesi.”
”Pitäisikö lakia sitten muuttaa?” Lehtilampi maukui toiveikkaana.
Keltahammas sivalsi ilmaa hännällään. ”En sanonut niin. Parantajien laki on olemassa muistuttaakseen meitä tehtävistämme. Emme voi muuttaa sitä, niin kuin emme voi muuttaa vuodenaikojakaan.”
Lehtilampi tunsi pientä liikettä vatsassaan ja hän kietoi häntänsä suojelevasti ympärilleen. ”Onko mitään mahdollisuutta että klaanitoverini hyväksyisivät nämä pennut?”
”Myrskyklaani elää ja hengittää soturilakia. En voi luvata että he antaisivat sinulle anteeksi. Klaanitoverisi ovat kuitenkin kärsineet paljon viime kuiden aikana, eikä minkään pitäisi olla sinulle tärkeämpää kuin pysyä heidän luonaan.” Vanhan kissan katse pehmeni. ”Pentujesi ei tarvitse seurata samaa polkua kuin minun pentuni. Jos he tietävät olevansa haluttuja ja rakastettuja syntymästään saakka, heillä on mahdollisuus kasvaa vahvoiksi, uskollisiksi ja hyviksi sotureiksi.” Hän katsoi alas tassuihinsa. ”Minun virheeni oli antaa Rikkotähti kissalle, joka ei rakastanut häntä ja joka paheksui jokaista maitosuullista, minkä pentu häneltä otti.”
”Ole kiltti ja auta minua!” Lehtilampi rukoili. ”Haluan palvella klaaniani, mutta en voi saada näitä pentuja katoamaankaan!”
Keltahammas nousi seisomaan ja lähti astelemaan takaisin varjoihin. ”Sinun on oltava viisaampi kuin minä olin. Siinä kaikki.”
Lehtilampi avasi suunsa sanoakseen vastaan, mutta tuuli ja pimeys kohisivat hänen ympärillään ja kun hän avasi silmänsä, hän oli makuulla Kuulammen reunalla tuntien pentujensa kiemurtelevan sisällään kuin he olisivat kyllästyneet makaamaan kylmällä maalla. Lehtilampi raahautui jaloilleen. Tähtiklaani oli puhunut selkeästi: Hänen tehtävänsä oli pysyä Myrskyklaanin parantajana. Mutta miten, kun ei ollut mitään keinoa pitää näitä pentuja salaisuutena?
Lehtilampi tiesi että hänen oli tunnustettava salaisuutensa elävälle kissalle. Ja hänen mielessään oli vain yksi kissa: kissa kenellä oli valtavasti rakkautta ja iloa. Luultavasti sitä olisi tarpeeksi jakaa myös muutamalle avuttomalle pennulle? Ja tämä oli kissa, kenen kanssa Lehtilampi oli ollut koko elämänsä ajan läheinen, myös silloin kun he olivat kaukana toisistaan.


”Oravaliito, olisiko sinulla hetki aikaa? Minun on puhuttava kanssasi.”
Tumma inkiväärin värinen naaras kääntyi ja katsoi Lehtilampea. ”Voiko se odottaa?” Hänen turkkinsa oli pystyssä ja hänen vihreät silmänsä loimusivat ärtymystä. ”Vatukkakynsi haluaa minun noutavan kostutettuja sammalia pentutarhaan, vaikka se on oppilaiden tehtävä. Hän ei ole lopettanut määräilyä sen jälkeen kun Tulitähti teki hänestä varapäällikön!”
”Voisin tulla mukaasi,” Lehtilampi tarjoutui.
Oravaliito heilautti korviaan. ”Selvä, jos sinulla ei ole mitään tärkeämpää tekemistä.”
He ohittivat Hiiriturkin matkalla leirin orapihlajatunnelille. Vanha naaras silmäili Lehtilammen vatsaa. ”Kuulammella taisi olla paljon hiiriä? Näytät pullealta, Lehtilampi!”
Lehtilampi säpsähti ja yritti vetää vatsansa sisään. ”Tähtiklaani on antanut paljon pyyntionnea tämän lehtisateen aikana,” hän maukui ja kiiruhti eteenpäin.
Kun he olivat puskeneet sisäänkäynnistä ulos, Oravaliito katsoi Lehtilampea. ”Olipas se törkeää Hiiriturkilta! Mutta hän on oikeassa. Oletko syönyt tuoresaaliskasasta enemmän kuin oman osasi?” Hänen äänensä oli lempeä ja huvittunut, mutta Lehtilammen turkkia kuumotti.
”En koskaan tekisi niin,” hän maukui ja työntyi lehvikköön kulkien rinnettä pitkin kohti järveä. Viileät saniaiset viistivät hänen kylkiään ja se rauhoitti häntä. Oravaliito hänen takanaan mutisi.
”Kuka Vatukkakynsi oikein kuvittelee olevansa kohdellessaan minua kuin pentua? Kolleista on aina vain harmia! Et tiedäkään miten onnekas olet Lehtilampi kun sinun ei tarvitse murehtia tällaisista asioista.” Hän hiljeni ja kiiruhti siskonsa vierelle. ”Paitsi olihan sinulla Varissulka…”
Lehtilampi ei sanonut mitään. He saapuivat metsästä järven rannalle. Pienet kivet narskuivat heidän tassujensa alla ja järvi loisti tasaisen hopeana heidän edessään.
Oravaliito hölkkäsi eteenpäin. ”Tässä on hyvä pala sammalta,” hän huikkasi. ”Ei kestä pitkään kastella se kantaa takaisin leiriin. En malta vastustaa kiusausta laittaa se Vatukkakynnen makuualustalle,” hän lisäsi.
Lehtilampi odotti kun hänen siskonsa kiskoi tiheää sammalkasvustoa kaatuneesta puusta. Hänen sydämensä takoi ja hänen turkkiaan kihelmöi. Pennut hänen sisällään olivat liikkumatta aivan kuin he odottaisivat. Minulla ei ole muutakaan vaihtoehtoa, Lehtilampi muistutti itseään.
”Tarvitsen apuasi, Oravaliito,” hän aloitti.
Inkiväärin värinen naaras pysähtyi ja katsoi häneen. ”Toki. Haluatko että haen sinulle yrttejä?” Hän irvisti. ”Et tarvitse apua hiirensapen keräämiseen, ethän?
”Ei mitään sellaista.”
Oravaliidon silmät suurenivat. ”Haluatko että vien viestin Varissulalle? Lehtilampi, tiedät etten voi tehdä sitä!”
Lehtilampi säpsähti ja sulki silmänsä. Tämä on jotain mitä Varissulka ei saa koskaan tietää!
Kivet vierivät Oravaliidon tassujen alta, kun hän vaihtoi painopistettään. ”Mitä se sitten on? Se on selvästi tärkeää.” Hän huokaisi. ”Ennen tiesin aina mitä ajattelit, mutta viime aikoina -sen… sen Varissulkajutun jälkeen minusta on tuntunut kuin välimme olisivat etääntyneet. Onko jokin vialla? Mikä on niin kamalaa, ettet voi kertoa siitä minulle? Olen sinun siskosi!”
Lehtilampi katsoi kauas järvelle. Kolme pikkuruista valopalloa tanssivat veden pinnalla, vaikka taivas oli pilvinen ja harmaa.
”Odotan pentuja.”
”Odotat mitä?” Oravaliito loikkasi alas kaatuneelta puulta siskonsa eteen. ”Ovatko he Varissulan?”
”Tietenkin ovat,” Lehtilampi napautti.
”Niinpä tietenkin.” Oravaliito tuijotti häntä tyrmistyneenä. ”Aiotko lähteä taas? Tulen ikävöimään sinua valtavasti! Kenestä tulee uusi parantajamme?”
Lehtilampi kohotti päätään. ”Olen Myrskyklaanin parantaja,” hän maukui. ”Mikään ei ole tärkeämpää kuin se. Oravaliito, sinun on autettava minua keksimään keino kasvattaa nämä pennut ja silti palvella klaaniani!”
Oravaliito otti askeleen taaksepäin. ”Se on mahdotonta!”
”Ilman minua Myrskyklaanilla ei ole parantajaa,” Lehtilampi intti. ”Aikaa ei ole tarpeeksi kouluttaa oppilasta ja joillakin on vielä hoitoa vaativia haavoja mäyrien hyökkäyksen jäljiltä!”
Oravaliidon silmät olivat huolesta sameat. ”Muut kissat voivat hoitaa tehtäväsi. Eikös Kirkassydän tunne yrttejä? Sinun ei tarvitse olla parantaja, Lehtilampi. Kaikki kyllä lopulta ymmärtävät. Kaikkihan jo tietävät sinusta ja Varissulasta.”
”Myrskyklaani tarvitsee minut parantajakseen. En voi pitää näitä pentuja!”
Oravaliito katsoi Lehtilammen kasvanutta vatsaa. ”Luulenpa että sinulla ei ole vaihtoehtoja.” Hän painautui lähemmäksi ja Lehtilampi tunsi siskonsa lämmön poskeaan vasten. ”Lupaan auttaa sinua parhaani mukaan,” Oravaliito kuiskasi. ”Kaikki tulee järjestymään.”
Lehtilampi katsoi pikkuruisia valopalloja, jotka olivat heiveröisiä aaltojen paiskautuessa niitä vasten. Voi Oravaliito, sinä et ymmärrä. Mikään ei tule enää koskaan järjestymään.


Oli kulunut kolme auringonnousua, minä aikana Lehtilampi oli oleskellut suurimman osan ajastaan pesässään piilotellakseen kasvanutta vatsaansa. Myös Kirkassydän oli nyt hänen pesässään hoitamassa Valkotassua, jonka häntä oli mennyt sijoiltaan hänen yrittäessään saada jänis kiinni, joten Lehtilampi lähti keräämään siankärsämöä, mitä kasvoi puron reunoilla Myrskyklaanin ja Tuuliklaanin rajalla.
Lehtilampi puraisi poikki tuoreen siankärsämön varren kun hän kuuli kissojen lähestyvän puron toisella puolella. Tuuliklaanin partio! Lehtilampi kurkotti päätään ja näki neljä kissaa juoksemassa nurmella. Varissulka johti partiota hänen tummanharmaa turkkinsa kiitäen kuin varjo maan yläpuolella. Musta naaras juoksi hänen takanaan.
Lehtilampi piiloutui paatsamapensaan alle. Piikikkäät lehdet raapivat hänen turkkiaan kun hän hiipi pois näkyvistä. Hän ei ollut tehnyt mitään väärää: ei ylittänyt klaanirajoja, eikä ottanut mitään Tuuliklaanille kuuluvaa, mutta hän ei ollut näin pian valmis kohtaamaan naapuriensa arvostelua.
Hän kuuli kun Tuuliklaanin kissat pysähtyivät jättämään tuoksujälkensä ja jatkoivat sitten matkaa. Lehtilampi odotti hetken ja ryömi esiin ravistellen oksan paloja turkistaan.
Hän palasi purolle ja nosti keräämänsä siankärsämöt hampaisiinsa, kunnes ääni säikäytti hänet.
”Luulitko että en huomannut sinua? Tuntisin tuoksusi missä vain!”
Lehtilampi pudotti yrtit hampaistaan ja ne putosivat läiskähtäen puroon. ”Varissulka! Mitä sinä teet? Missä partiosi on?”
”Lähetin heidät tarkistamaan rajamerkit harjanteen takana.” Varissulan siniset silmät olivat pyöreät. ”Halusin… halusin tulla katsomaan kuinka voit.”
Lehtilampi otti askeleen kauemmaksi purosta. ”Voin hyvin. Olen kiireinen kuten näet.”
Yhtäkkiä Varissulka loikkasi puron yli. Hänen tuoksunsa aaltoili Lehtilammen ympärillä ja hänen läheisyytensä sai Lehtilammen tahtomaan painautua Varissulan lämmintä olkaa vasten. ”Olen ikävöinyt sinua,” Varissulka kuiskasi niin lähellä, että Lehtilampi pystyi tuntemaan hänen lämpimän hengityksensä kuonollaan. ”Tarvitsen sinut luokseni. Kunpa asiat olisivat toisin.”
”Minäkin toivon niin,” Lehtilampi maukui ja suoristi ryhtinsä. ”Enemmän kuin kuvitteletkaan, mutta emme voi muuttaa mitään. Tämä on ohi. Olen Myrskyklaanin parantaja siihen päivään asti kun liityn Tähtiklaaniin.”
Hän tunsi Varissulan perääntyvän ja tuijottavan häntä. Luuliko hän että voisimme jatkaa näin? Mitä nyt tapahtuukaan, on minun kohtaloni, ja yksin minun. Hän ei voi olla osa sitä! ”Sinun pitäisi varmaan lähteä,” Lehtilampi maukui. ”Partiosi palaa pian. Haluatko että he alkavat taas epäillä uskollisuuttasi?”
Varissulka räpytti silmiään. ”Luulin että emme välittäneet mitä klaanitoverimme ajattelevat meistä.”
”Minä välitän,” Lehtilampi vastasi. ”Palaa klaaniisi Varissulka. En voi antaa sinun pilata kaikkea uudestaan.”
Oli kuin hän olisi viiltänyt Tuuliklaanin soturia kynsillään. Varissulka perääntyi kipu silmissään. ”Jos se on mitä haluat,” hän kuiskasi.
”Se on,” Lehtilampi murisi. Pennut hänen sisässään kiemurtelivat niin voimakkaasti että Lehtilampi oli varma että Varissulka huomaisi. Kuulevatko he minun lähettävän heidän isänsä pois? Voi pikkuiset, mitä muitakaan vaihtoehtoja minulla olisi? Jos menetän paikkani Myrskyklaanissa, meillä ei ole mitään!
Varissulka loikkasi puron yli. Hän katsoi taakseen ja avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta juoksuaskeleet saivat heidät katsomaan ylös kukkuloille. Hänen partionsa oli palaamassa. Lehtilampi kierähti ympäri ja piiloutui uudestaan paatsamapensaaseen. Hän kurkisti ulos ja näki partion pyörivän Varissulan ympärillä.
Musta naaras painautui Varissulkaa vasten kietoen heidän häntänsä yhteen. Kun hän puhui, Lehtilampi tunnisti hänet Yöpilveksi, Tuuliklaani soturiksi, joka ei ole koskaan ollut ystävällinen Myrskyklaania kohtaan.
”Onko kaikki kunnossa?” Yöpilvi kysyi. ”Kenelle sinä puhuit?”
”En kenellekään tärkeälle,” Varissulka murahti ja Lehtilampi tunsi sydämensä särkyvän. ”Tulkaa, jatketaan partiointia.”
Tuuliklaanin kissat ryntäsivät pois ja Lehtilampi ryömi ulos piilostaan. Ei kenellekään tärkeälle? Näyttää siltä että Yöpilvi on nyt se tärkeämpi. Oliko Varissulka valehdellut halutessaan palata menneisiin aikoihin? Hän näytti jo jatkaneensa elämää ja hänen klaanitoverinsa eivät vaikuttaneet enää epäilevän hänen uskollisuuttaan. Lehtilampi oli yksin pentujensa kanssa.
Tähtiklaanin kissat sanoivat että eivät voi kertoa minulle mitä minun pitäisi tehdä, mutta Keltahampaan on tiedettävä jotain hyödyllistä. Palaan hänen luokseen, muistutan siitä miten hän itse oli samassa tilanteessa ja anelen apua. En voi tehdä tätä yksin!


Oravaliito ja Vatukkakynsi olivat juuri palaamassa aamupartiosta kehräten huvittuneena jollekin, mitä Tihkuviiksi oli sanonut. Vaikutti siltä että he olivat sopineet riitansa. Lehtilampi liittyi siskonsa seuraan kun Vatukkakynsi lähti viemään raporttia Tulitähdelle.
”Lähtisitkö kanssani Kuulammelle?” Lehtilampi kysyi. ”Minun on päästävä puhumaan Tähtiklaanin kanssa, mutta en halua mennä yksin.” Lehtilampi vilkaisi nopeasti raskasta vatsaansa. ”Ilmeisestikään.”
Oravaliito nyökkäsi. ”Hyvä on, tulen mukaasi. Haluatko että lähdemme heti?”
”Niin pian kuin mahdollista. Kirkassydän voi hoitaa Valkotassua tänään.”
”Käyn sanomassa ensin Tulitähdelle ja Vatukkakynnelle.” Oravaliito loikki kiviä ylös ja katosi päällikön pesään.
Oravaliito palasi nopeasti. ”Lähdetään sitten.” Hän katsoi taivaalle. Se oli pilvinen, mutta sininen kuin närhen siipi. ”Ainakaan meidän ei pitäisi kastua matkalla.”
Hän oli oikeassa siitä että ei satanut, mutta matka oli Lehtilammelle hyvin tuskainen. Jokainen kivi tuntui vierivän hänen tassujensa alta, jokainen oksa tuntui raapivan hänen turkkiaan ja hänen vatsansa paino teki hengittämisestä vaivalloista. Oravaliito hidasti tahtiaan kävelläkseen hänen rinnallaan työntäen häntä eteenpäin aina kun Lehtilampi halusi vain maata ja levätä.
He saavuttivat viimein polun, joka johti Kuulammelle. Oravaliito tuijotti kuoppaan hämmästyksissään. Ilta alkoi jo hämärtää ja tähtien valot alkoivat ilmestyä tyynelle, hopeiselle vedenpinnalle. ”Se on kaunis!” hän kuiskasi.
Toisin kuin vanhassa metsässä, oppilaat eivät enää vierailleet parantajien pyhässä paikassa osana koulutustaan. Tämä oli ensimmäinen kerta kun Oravaliito näki Kuulammen ja Lehtilampi tunsi mielihyvää siskonsa reaktiosta. ”Eikös olekin?” hän maukui. ”Tunnetko polussa olevat urat?” Oravaliito hieroi tassullaan kulunutta kiveä ja nyökkäsi.
”Ne ovat niiden kissojen tassunjälkiä, jotka olivat täällä ennen meitä,” Lehtilampi selitti. ”Me emme ole ensimmäisiä kissoja, jotka tietävät tästä erityisestä paikasta.”
”Ihmeellistä,” Oravaliito hengähti. ”Minulla on suuri kunnia olla täällä.”
”Tiedän mitä tarkoitat,” Lehtilampi maukui. ”Seuraa minua. Minun on käytävä makuulle veden rajalle.” Hän asteli spiraalia polkua alas siskonsa perässään. Tähdet kimmelsivät kirkkaammin kun he pääsivät Kuulammen vierelle ja Lehtilampi pääsi vihdoin käymään makuulle kylmälle kivelle.
”Mitä nyt tapahtuu?” Oravaliito kysyi ja istuutui alas katsellen ympärilleen.
”Jaan kieliä Tähtiklaanin kanssa unessani. Sinunkin pitäisi nukkua jos pystyt. Paluumatka tulee olemaan pitkä.”
Oravaliito asettui makaamaan kylmälle maalle ja hänen hengityksensä tasaantui hiljalleen. Lehtilampi hivuttautui lähemmäksi imeäkseen lämpöä siskonsa turkista ja sulki sitten silmänsä. Silmänsä avatessaan hän huomasi Keltahampaan seisovan edessään. Vanhan kissan turkki oli sotkuisempi kuin aikoihin ja hänen hengityksensä rahisi niin kovasti, että se kaikui kuopan seinämissä.
”Taas täällä?” Keltahammas murahti.
Lehtilampi vääntäytyi jaloilleen. ”Ole kiltti ja auta minua, Keltahammas. Kaikki on niin synkkää, enkä löydä ratkaisua mistään.”
Vanha naaras istuutui huokaisten. ”Olen pahoillani että sinusta tuntuu tuolta. Olisitpa ajatellut tekojesi seurauksia aiemmin.”
”No mutta en ajatellut!” Lehtilampi kivahti. ”Voin pyydellä anteeksi niin kauan kunnes järven vesi kuivuu pois, mutta se ei tule muuttamaan asioita. Auta minua päättämään mitä minun on tehtävä nyt! Olet ainoa toivoni!”
Yllätyksekseen Keltahammas ei vastannut. Sen sijaan hän kurotti ja tökkäisi Oravaliitoa käpälällään. Oravaliito nosti päänsä unisena.
”Onko jo aika palata? Suljin vasta silmäni.” Hänen katseensa kohtasi Keltahampaan. ”Oho! Etkös sinä ole Tähtiklaanin kissa?
Keltahammas heilautti tähtienhohtoisia korviaan. ”Siltä vaikuttaisi. Tiedätkö kuka minä olen?”
Oravaliito kallisti päätään. ”Veikkaisin sinun olevan Keltahammas. Olen kuullut paljon tarinoita sinusta.” Hän tarkkaili vanhan kissan sotkuista turkkia ja hänen nenänsä nyrpistyi. ”Tunnistaisin sinun missä vain.”
”Olen otettu,” Keltahammas totesi kuivasti.
Oravaliito nousi seisomaan ja hänen katseensa liikkui Keltahampaasta Lehtilampeen ja takaisin. ”Miksi olen täällä? Onko jokin keino, miten voin auttaa Lehtilampea kasvattamaan hänen pentunsa?”
”Kyllä,” Keltahammas maukui. ”Sinä voit ottaa ne ja kasvattaa ominasi.”
Oravaliito näytti järkyttyneeltä. ”Mitä? Miten voisin tehdä niin? Minun olisi valehdeltava Tulitähdelle, kaikille klaanitovereilleni, Vatukkakynnelle!”
Vanha naaras räpäytti silmiään. ”Jos yksi valhe pelastaa nämä pennut, olkoon niin.”
Oravaliito asteli hermostuksissaan ympyrää. ”Olen pahoillani. En voi mitenkään tehdä sitä. Se olisi liian paljon pyydetty.”
”Sinun ei ole tehtävä mitään, mitä et halua,” Keltahammas raakkui. ”Ymmärrän että et halua niin suurta vastuuta -ei sillä ettäkö osaisin arvostaa sitä, olenhan tietenkin parantaja.”
Lehtilampi jäykistyi. Keltahammas ei ollut siis aikonut kertoa Oravaliidolle omasta kauheasta menneisyydestään?
”Mutta olen katsellut sinua, Oravaliito,” Keltahammas jatkoi äänellä, joka hädin tuskin kuului tuulen yli. ”Tiedän että sinusta tulisi erinomainen emo.” Hänen samea keltainen katseensa ajelehti Kuulammelle, minkä pinta väreili pieninä aaltoina tuulen voimasta. Hänen korvansa heilahtivat aivan kuin hän olisi nähnyt jotain vedessä. Keltahammas räpäytti silmiään ja kääntyi takaisin Oravaliidon puoleen. ”Olen hyvin pahoillani,” hän kuiskasi.
Oravaliito tuijotti häntä silmät ammollaan. ”Pahoillasi mistä?”
Vanha naaras huokaisi. ”Kunpa tähdet eivät olisi antaneet tätä viestiä minun kerrottavakseni. Mutta se on tehtäväni. Oravaliito, sinä et tule koskaan saamaan omia pentuja.”
Lehtilampi nielaisi. Mitä?
Hänen siskonsa horjahti taaksepäin. ”Oletko varma? Miten ihmeessä voit tietää sellaista?”
”Kyseenalaistatko Tähtiklaanin?” Keltahammas sähisi ja antoi sitten turkkinsa taas tasoittua. ”Lehtilampi antaa sinulle ainoan mahdollisuutesi olla emo. Ja Vatukkakynsi tulee olemaan mainio isä. Eräänä päivänä hän tulee olemaan Myrskyklaanin päällikkö! Etkö luule hänen tarvitsevan pentuja seuraamaan tassunjälkiään?”
Lehtilampi pidätti hengitystään. Oravaliito nousi seisomaan ja käveli Kuulammen reunalle, missä hän katseli tähtien valon välkehdintää veden pinnalla. Keltahammas seurasi häntä. ”Tiedän että tämä on suuri uutinen sinulle. Tule ja lepää. Ajatuksesi ovat selkeämmät kun heräät.” Hän ohjasi Oravaliidon takaisin lämpimälle kivelle, missä hän oli maannut. Oravaliito kietoutui kerälle hiljaisesti ja tottelevaisesti kuin pentu, ja antoi Keltahampaan rauhoittaa häntä pitkillä, pehmeillä kielenvedoilla päälakeaan vasten.
Lehtilampi odotti kunnes hänen siskonsa oli unessa ja nousi sitten seisomaan. ”Tähtiklaani ei ole koskaan ennen nähnyt tulevaa Kuulammella,” hän maukui hiljaa. ”Puhuitko hänelle totta?”
Keltahammas piti katseensa Oravaliidossa. ”Totuus on se, että Oravaliidosta tulee näille pennuille paljon parempi emo kuin mitä sinä voisit olla. Vain sillä on väliä nyt.”
Lehtilampi yritti vastata, mutta höyhenenpehmeä pimeys kietoi hänet sisäänsä saaden hänet uneliaaksi. Hän kävi makuulle ja sulki silmänsä samalla kun Keltahampaan hohtava hahmo haihtui pois. Kun Lehtilampi heräsi, Oravaliito seisoi Kuulammen äärellä. Katsettaan lammesta irrottamatta hän kysyi, ”Muistatko unemme?”
”Muistan,” Lehtilampi kuiskasi. Hänen jalkansa tärisivät. Aikoiko Oravaliito oikeasti ottaa nämä pennut häneltä? Ehkäpä se oli ainoa vaihtoehto, jos se tarkoitti sitä, että he voisivat pysyä Myrskyklaanissa ja että hän voisi seurata heidän kasvamistaan samalla kun toimi parantajana.
Oravaliito kääntyi ja katsoi häntä surusta murtuneilla silmillään. ”Rakastan sinua Lehtilampi ja pidän lupaukseni auttaa sinua. Mutta en voi valehdella Vatukkakynnelle loppuelämääni, enkä Tulitähdelle, Hiekkamyrskylle ja kaikille klaanitovereillemme. Olen pahoillani, mutta en voi tehdä tätä sinun vuoksesi.”


Taivas oli jo kirkastunut kun Lehtilampi ja Oravaliito saapuivat leiriin. Lehtilampi oli heikkona uupumuksesta ja oli joutunut nojaamaan siskoaan vasten suurimman osan paluumatkasta. Hänen oli kuitenkin käveltävä leirin aukion halki kuitenkin omin käpälin, että kukaan hänen klaanitovereistaan ei huomaisi miten väsynyt ja hengästynyt hän oli. Lehtilampi kulki suoraan pesälleen, missä Valkotassu nukkui rauhallisesti.
Kirkassydän istui tyttärensä vierellä käärimässä kuivattuja siankärsämön lehtiä rullalle. ”Valkotassulla on vähemmän kipuja tänään,” hän sanoi ja katsahti Lehtilampea. ”Näytät uupuneelta! Sinun ei olisi tarvinnut palata jo samana yönä. Olisin voinut hoitaa Valkotassua tänään.”
Lehtilampi käpertyi makuualustalleen. ”Tiedän, mutta emme halunneet nukkua vuorella. Miksi et hakisi jotain syötävää?”
Naaras katsahti häneen vielä kerran ja asteli ulos pesästä. Ei enää matkailua Kuulammelle, pikkuiseni. Ehkäpä Keltahammas oli oikeassa, että teidän antaminen Oravaliidolle olisi ollut ainoa keino pitää teidät täällä. Mutta jos Oravaliito ei suostu siihen, meidän on löydettävä oma polkumme.
Lehtilampi tiesi, että pennut tulisivat syntymään seuraavan neljäsosakuun aikana. Hänen olisi lähdettävä leiristä ja löydettävä turvallinen paikka synnyttää. Hän ei kuitenkaan tiennyt mitä sen jälkeen tulisi tapahtumaan. Jos hänen klaanitoverinsa eivät suostuisi hyväksymään pentuja, hänen olisi jätettävä paikkansa Myrskyklaanissa ikuisiksi ajoiksi. Oli muitakin kissoja, jotka olivat jättäneet klaaninsa, joten Lehtilampi tiesi pärjäävänsä. Olisi vaikeaa löytää ruokaa samalla kun pentuja oli imetettävä, mutta Lehtilampi uskoi kestävänsä nälkää jonkin aikaa. Hän voisi syödä tuoresaaliskasasta niin paljon kun pystyi ennen lähtöään ja toivoa että kukaan hänen klaanitovereistaan ei huomaisi.
Seuraavana auringonnousuna Valkotassu istui makuupaikallaan ja valitti siitä, että häntä ei päästetty ulos pesästä. Se oli hänen parantumisensa kannalta hyvä merkki. Kirkassydän ymmärsi olla passaamatta tytärtään jatkuvasti, vaan sen sijaan tarkkaili häntä etäältä tarjoten ruokaa ja vettä aina valitusten välissä.
Lehtilampi viittoi Kirkassydäntä hännällään pesäluolan perälle. ”Pärjäisitkö, jos lähtisin leiristä joksikin aikaa?” hän kysyi.
Kirkassydämen ainoa silmä aukeni ammolleen. ”Onko jotain vialla?”
”Minun… minun on lähdettävä etsimään yrttiä mitä ei kasva reviirillämme. Tähtiklaani käski minun lähteä kun olin Kuulammella.”
”Onko lehtikadon aikana tulossa viheryskää?” Kirkassydän maukui huolestuneesti.
Lehtilampi pudisti päätään. ”Ei minun tietääkseni. Hoitaisitko tehtäviäni sillä aikaa kun olen poissa?”
”Tietenkin,” naaras maukui. ”Mutta älä viivy kauan, Lehtilampi. Me tarvitsemme sinua täällä.”


Tulitähti oli vaikeampi vakuuttaa. ”Onko Tähtiklaani varma että me tarvitsemme tätä yrttiä?”
”Täysin varma.” Lehtilammen turkkia kihelmöi. Hän vihasi valehdella yhdellekään klaanitoverilleen, erityisesti isälleen, joka luotti hänen enteiden tulkintaansa. Hän pohti antaisiko Tähtiklaani hänelle anteeksi käyttäessään asemaansa väärin.
”Sitten sinun on tietenkin lähdettävä,” Tulitähti maukui. ”Kertoiko Tähtiklaani kuinka kauan tämän kasvin löytäminen voisi kestää?”
Lehtilampi nielaisi. ”Saatan joutua olemaan poissa pidempään kuin yhden kuun ajan.”
Inkiväärin värinen kolli räpäytti silmiään. ”Kuun ajan? Tämän yrtin on oltava hyvin tärkeä.”
Hiekkamyrsky saapui päällikön pesään kuultuaan keskustelun. ”Onko sinun pakko lähteä, Lehtilampi? Eikö se voisi odottaa siihen asti että lehtikato on ohi?” Hänen äänensä oli lempeä, mutta hänen sanansa polttivat Lehtilammen turkkia. Tietääkö hän miksi minun on lähdettävä?
”Se ei voi odottaa,” Lehtilampi intti ja katsoi isäänsä. ”Tähtiklaani ei lähettäisi minua pois jos klaanitoverini olisivat vaarassa. Lupaan tulla takaisin niin pian kuin mahdollista.”
Tulitähti heilautti häntäänsä. ”Ja onko sinun lähdettävä yksin?”
Lehtilampi nyökkäsi, mutta samalla hetkellä Oravaliito pölähti pesään. ”Ei hänen tarvitse! Minä lähden hänen mukaansa!”
Lehtilampi tuijotti siskoaan. Oravaliito jatkoi, ”Onko se totta mitä Kirkassydän sanoi? Että aiot lähteä Myrskyklaanista?”
”Vain joksikin aikaa,” Lehtilampi kuiskasi.
”Sitten tulen mukaasi,” Oravaliito maukui.
”Olisin iloisempi, jos et lähtisi yksin,” Tulitähti myönsi.
”Niin minäkin,” Hiekkamyrsky sanoi.
”Voit lähteä jos otat Oravaliidon mukaasi,” Tulitähti maukui kuin viimeiseksi päätöksekseen.
Lehtilampi vilkaisi siskoaan, jonka leuka oli päättäväisyydestä korkealla, ja nyökkäsi. ”Selvä sitten. Kiitos Tulitähti.”
Tulitähti painoi leuallaan tyttärensä päälakea ja katsoi kun hän käveli ulos pesästä. Pesän ulkopuolella Lehtilampi kääntyi Oravaliidon puoleen. ”Sinä varmaan tiedät miksi lähden?” Oravaliito nyökkäsi. ”Kyllä, ja aion pitää lupaukseni auttaakseni sinua parhaimpani mukaan.”
”Oletko kertonut Vatukkakynnelle?”
”Että olen lähdössä mukaasi joksikin aikaa? Kyllä.” Oravaliito irvisti. ”Hän yritti suostutella minua jäämään tänne lähettämällä sen sijaan Okakynnen tai Tihkuviiksen matkaasi, mutta sanoin että sinä pyysit minua mukaasi.”
Lehtilammen päätä huippasi kaikki valheet, puolivalheet ja salaisuuden paino hänen vatsassaan. ”Olen iloinen että tulet mukaan,” hän kuiskasi.
Oravaliito kosketti Lehtilammen korvaa hännänpäällään. ”En koskaan antaisi sinun kokea tätä yksin.”
He lähtivät juuri ennen aurinkohuippua, vaikkakaan aurinko ei ollut näkyvissä vaan tiheiden keltaisten pilvien peitossa. Vatukkakynsi kietoi häntänsä Oravaliidon kanssa ja näytti yrittävän muuttaa hänen mieltään, mutta Oravaliito hätisteli hänet pois.
”Olen varma että saat partiot järjestettyä ilman minua,” Oravaliito kiusoitteli. Hänen äänensä oli kuitenkin jännityksestä kimeä, ja Lehtilampi tiesi hänen pelkäävän sitä, mitä oli tulossa. Ei ollut mitään miten hän olisi voinut rauhoitella Oravaliitoa. Tulevaisuus aukeni hänen edessään kuin pohjaton kuilu ja polku hänen edessään johti suoraan pimeyteen.


Lehtilampi ja Oravaliito olivat matkanneet koko päivän kauas klaanien reviireiltä yrittäessään tuloksetta etsiä sopivaa paikkaa Lehtilammelle, missä hän voisi synnyttää pentunsa. Lopulta pimeän tullen ja sateen alkaessa heidän oli kuitenkin yövyttävä jäniksen kaivamassa tunnelissa.
”Lehtilampi, herää! Ulkona on jo valoisaa.” Oravaliito tökki Lehtilampea käpälällään.
Lehtilampi pyörähti ympäri ja avasi silmänsä. Sitten hän nousi seisomaan ja hätkähti kun hänen vatsansa heilahti allaan.
”Oravaliito loikkasi hänen vierelleen. ”Mikä hätänä?”
Lehtilampi veti syvään henkeä. ”Luulen että pennut syntyvät tänään,” hän maukui ja odotti siskonsa alkavan panikoida, mutta sen sijaan Oravaliito näytti rauhalliselta ja päättäväiseltä. ”Selvä, mutta sinä et voi synnyttää heitä täällä! Meidän on löydettävä parempi suojapaikka.” Hän auttoi Lehtilammen ulos hiekkaisesta tunnelista viileään ulkoilmaan. Sade oli lakannut ja metsästä kuului vain putoilevien lehtien ääni.
Lehtilampi kuuli Oravaliidon vatsan murisevan nälästä, mutta oli helpottunut kun hänen siskonsa ei ehdottanut pysähtyä metsästämään. Hänestä tuntui että ei pystyisi syömään palaakaan tuoresaalista. Lehtilampi halusi vain löytää turvallisen paikan synnyttää hänen pentunsa. Oravaliito haisteli saniaistiheikköä ja työnsi päänsä sisään.
”Täällä näyttäisi olevan kuivaa,” hän sanoi vaimeasti sisäpuolelta.
”Siellä ei ole kuivaa jos alkaa taas sataa,” Lehtilampi vastasi. Hän jatkoi kulkuaan ja meinasi kompastua kun karhunvatukan oksa tarttui hänen turkkiinsa.
”Entä tämän pensaan alla?” Oravaliito ehdotti samalla kun auttoi Lehtilampea irrottamaan piikikkään oksan turkistaan.
”Haluatko pentuni tulevan täyteen piikkejä?” Lehtilampi maukui.
Oravaliito ei sanonut mitään vaan jatkoi matkaa. ”Entä tämän kaatuneen puun vieressä?” Hän osoitti hännällään kyljellään makaavaa tammea.
Lehtilampi nyrpisti nenäänsä. ”Se haisee pahalta.” Hän aisti Oravaliidon kärsivällisyyden olevan äärimmillään.
Lehtilampi pysähtyi kompastuen kun hänen vatsaansa viilsi kouristus. ”Voi ei! Pennut taitavat olla tulossa!”
Sillä samalla hetkellä Oravaliito painautui häntä vasten. ”Ei vielä, Lehtilampi! Meidän on löydettävä heille jokin turvallinen paikka.”
Lehtilampi katsoi ylös ja näki heidän edessään pahkaisen puun, mikä oli niin vanha, että hän ei osannut sanoa oliko se alun perin tammi vai jalava. Se oli murattiköynnösten peitossa ja tumma varjo kulki pitkin sen pituutta merkkinä siitä, että se oli onttoutunut salaman iskusta monia kuita sitten. Lehtilampi tunsi vetoa tätä puuta kohtaan aivan kuin se olisi vetänyt häntä niskanahasta puoleensa.
”Tämä on se paikka,” hän kuiskasi uuden kipuaallon kulkiessa hänen lävitseen. ”Tämä on se paikka missä pentuni tulevat syntymään.


Lehtilampi raahautui onton puun sisälle ja romahti murahtaen lehtikasan päälle. Hän hädin tuskin pystyi havaitsemaan Oravaliitoa, joka pyöri levottomana hänen ympärillään, työnsi lisää kuivia lehtiä hänen alleen ja asetti kostutetun sammalen hänen päänsä vierelle. Lehtilammesta tuntui kuin koko maailma olisi kutistunut hänen vartaloonsa, maailma joka oli täynnä viiltävää kipua ja sykkivää pelkoa. Lehtilampi tunsi vedon tunnetta häntänsä alla, mikä sai hänet huudahtamaan.
”Kerro mitä minun pitäisi tehdä!” Oravaliito sähisi Lehtilammen korvaan. ”Näen pennun tulevan!”
Lehtilampi puristi hampaansa yhteen seuraavalla kipuaallolla. ”Odota kunnes se on ulkona, sitten näykkäise pussi auki sen ympäriltä. Työnnä hänet sen jälkeen minulle että voin nuolla sitä.” Hän ulvahti tuntiessaan terävän kivun vatsassaan. Lehtilampi nosti päänsä ja näki pikkuisen, märän mustan möykyn lehtien päällä. Oravaliito pyyhki pois läpinäkyvän pussin, mikä oli pennun pään ympärillä ja Lehtilampi jäykistyi kun pikkuruinen ulvonta halkoi ilmaa.
Oravaliito työnsi pennun Lehtilammen vatsaa vasten ja Lehtilampi kierähti suojelevasti sen ympärille. Hänen maailmansa oli kasvanut juuri tarpeeksi sisäistääkseen tämän kauniin, täydellisen pennun. Lehtilampi alkoi nuolla pennun turkkia puhtaaksi tuntien sen pikkuisen suun tarttuvan häneen. Sitten hän alkoi vääntelehtiä kun uusi kouristus raastoi häntä voimakkaammin kuin koskaan. Hän odotti kivun laantuvan kun pentu liikahti hänen sisässään, mutta sykkivä kipu vain jatkui. Tuskissaan, Lehtilampi huomasi alkavansa panikoida.
Jotain on vialla!
”Näen toisen pennun!” Oravaliito sanoi. ”Mutta se ei liiku! Työnnä kovemmin!”
Lehtilampi oli liian hengästynyt puhumaan. Hän yritti painaa tassuillaan vatsaansa samalla tavalla kuin oli itse tehnyt auttaessaan synnyttäviä kuningattaria pentutarhassa, mutta hänen jalkansa valahtivat liian heikkoina maahan. Hän tunsi Oravaliidon yrittävän auttaa painelemalla omilla tassuillaan, mutta häntä ei oltu koulutettu siihen, eikä Lehtilammella ollut tarpeeksi voimia kertoa hänen siskolleen mitä tehdä. Synkät varjot kerääntyivät hänen ympärilleen ja hän tunsi itsensä vajoavan niihin. Lehtilampi tiesi, että kissat voivat kuolla, jos pentu ei tule ulos. Auta minua Tähtiklaani…
Sitten hän tunsi ilman pölähtävän vierellään ja uusi, mutta tuttu tuoksu täytti onton puun.  Lehtilampi tunsi vahvojen tassujen painavan hänen vatsaansa ja pentu hänen sisällään alkoi kääntyä. Hän avasi silmänsä ja näki himmeän ääriviivan tähtienhohtoisesta, harmaaturkkisesta ja lyhytkuonoisesta kissasta. Keltahammas!
Oravaliito seisoi Lehtilammen vierellä silmät ammollaan.
”Tee jotain hyödyllistä,” Keltahammas käski, hänen äänensä kuulostaen samalta kuin tuuli tähtien välissä. ”Anna Lehtilammelle vettä ja hiero hiukan lämpöä tuohon mustaan pentuun.”
Oravaliito vieritti ensin sammalen lähemmäksi Lehtilampea, jotta hän voisi juoda siitä, ja sen jälkeen hän alkoi painella pikkuruista pentua, kunnes se vinkaisi. Lehtilampi tunsi Keltahampaan työntävän kepin hänen hapaidensa väliin.
”Tämä tulee sattumaan,” vanha kissa murahti. Hän painoi Lehtilammen vatsaa niin suurella voimalla, että se sai hänet kiljumaan. ”Elätä hiukan toivoa,” Keltahammas sähisi.
Pentu syntyi vihdoin. Suuri, leveälapainen, kultajuovikas kolli, jolla oli korviahuumaava ulvonta. Oravaliito työnsi kollin mustan pennun vierelle ja Lehtilampi tuijotti tätä epäuskoisena. Minun poikani! Hän tunsi pentunsa alkavan imeä maitoa ja antoi päänsä valahtaa lehdille. Hän ei ole koskaan ollut näin rasittunut, eikä hän halunnut mitään enempää kuin nukkua kokonaisen kuun.
Mutta Keltahammas ravisteli hänet kovakourausesti hereille. ”Pysy hereillä Lehtilampi,” hän raakkui. ”Yksi pentu on vielä tulossa.”
”En pysty,” Lehtilampi vinkui avaamatta silmiään. ”En ole tarpeeksi vahva.”
”Sinun on oltava,” Oravaliito sanoi hänelle meripihkanväriset silmänsä hehkuen raivokkaasti pimeydessä. ”Yritä nyt!” Hän kohotti Lehtilammen päätä olkaansa vasten ja pysyi hänen lähellään kun taas uusi kouristus kulki Lehtilammen vartalon lävitse. Tällä kertaa pentu tuli ulos helposti, vaaleanharmaajuovikas ja vielä pikkuruisempi kuin pesätoverinsa.
”Toinen kolli,” Keltahammas julisti avatessaan pussin tehokkaasti ja kantaessaan miukuvan nyytin Lehtilammen vatsalle. ”Kaksi poikaa ja tytär. Onneksi olkoon Lehtilampi!” Hänen äänessään oli lämpöä ja Lehtilampi huomasi pienen tunteenpilkkeen vanhan kissan silmissä.
”Kiitos,” hän kuiskasi ja taipui pentujensa ylle nuollakseen heidän turkkejaan.
Vierellään Lehtilampi kuuli kun Keltahammas kertoi Oravaliidolle heidän kummankin tarvitsevan lepoa, minkä jälkeen Oravaliito voisi metsästää ruokaa ja tuoda lisää vettä. ”Odottakaa kunnes pentujen silmät aukeavat ennen kuin palaatte leiriinne,” hän maukui ja piti tauon. ”Jos palaatte.”
Kun Lehtilampi vajosi uneen, hän ajatteli voivansa pysyä siinä ontossa puussa ikuisesti. Kaikki millä maailmassa oli väliä, oli täällä.


Lehtilampi heräsi vahvaan, lihaisaan tuoksuun nenänsä juurella. Hän avasi silmänsä räpytellen ja näki Oravaliidon työntävän päästäistä lähemmäksi. ”Et ole syönyt kahteen auringonnousuun,” hänen siskonsa maukui. ”Ole kiltti ja jaa tämä kanssani.”
Lehtilampi nousi puoliksi istualleen hyvin tietoisena tyhjän tunteesta vatsassaan. Hän katsoi alas ja näki kolme nukkuvaa pentuaan kietoutuneena häntä vasten. Lehtilammen sydän roihusi rakkaudesta voimakkaammin kuin koskaan ennen. Voisin vaikka kuolla puolestanne, hän ajatteli. Ontto puu oli kylmä ja outo valkoinen valo siivilöityi sisäänkäynniltä. Lehtilampi kurotti kaulaansa ja näki lumihiutaleiden leijailevan taivaalta metsään.
”Sataa lunta!” Oravaliito maukui. ”Se tekee metsästämisestä vaikeampaa, mutta ainakin lumi peittää tuoksujälkemme.” Hän katsoi kun Lehtilampi pureutui päästäiseen. Musta naaraspentu kiemurteli kauemmaksi veljistään ja vingahti tuntiessaan kylmän ilman turkissaan. Samalla hetkellä Lehtilampi lopetti syömisensä ja työnsi tyttärensä takaisin vatsansa vierelle.
”Huomaatko?” Oravaliito kehräsi. ”Tiedät täsmälleen mitä tehdä! Tiesin että sinusta tulisi mahtava emo.” Hänen äänessään oli surun häivähdys ja Lehtilampi muisti Keltahampaan ennustuksen siitä, että Oravaliito ei tulisi koskaan saamaan omia pentuja. Hän tunsi syyllisyydenpistoksen siitä että oli koskaan toivonut näiden pentujen olevan syntymättä. Pennut olivat suuri lahja aivan kuin Saniaisturkkikin oli sanonut. Kiitos Tähtiklaani, hän kuiskasi.
Oravaliito kietoutui Lehtilammen ympärille suojatakseen häntä ulkoa tulevalta vedolta. Lehtilampi tunsi siskonsa lämpimän hengityksen niskassaan kun he molemmat vaipuivat uneen. Pieni tuulenväre sai Lehtilammen avaamaan silmänsä. Metsä ulkona oli hiljainen ja pysähtynyt lumikerroksensa alla. Hän pystyi kuulemaan pentujensa pienen hengityksen vatsaansa vasten ja Oravaliidon tasaisen tuhinan. Ja jotain muutakin…
Kimaltelevat tähtienloistoiset ääriviivat ilmestyivät hänen eteensä. Lämpimät silmät katsoivat häntä varjoista ja Lehtilampi havaitsi tutun tuoksun. Se ei ollut Keltahammas tällä kertaa. Sulkahäntä!
Vaaleanhopeinen naaras astui eteenpäin ja katsoi pentuja. Hänen kehräyksensä kaikui onton puun sisällä, mikä sai Oravaliidonkin heräämään. Lehtilampi tunsi siskonsa jäykistyvän hämmästyksestä.
”Sulkahäntä!” hän hengähti. Oravaliito nousi käpälilleen ja yritti painaa itsensä tähtienhohtoista hahmoa vasten koukistaen häntänsä innosta. ”En olisi koskaan uskonut näkeväni sinua täällä! Tulitko katsomaan Lehtilammen pentuja? Eivätkös he olekin mahtavia?” Oravaliito vetääntyi ja kumartui Lehtilammen ylle. Hyvin varovasti hän esitteli pennut yksi kerrallaan. ”Musta naaras ja kaksi kollia, tämä kultaraidallinen ja tämä harmaa. En ole koskaan elämässäni nähnyt mitään yhtä kaunista.” Hänen äänensä värisi.
Sulkahännän sininet silmät loistivat rakkautta. ”Ne ovat täydellisiä. Varissulka olisi heistä hyvin ylpeä.”
Säpsähtäen Lehtilampi muisti, että Sulkahäntä oli ollut Varissulan puoliso ennen häntä. Oliko hän tullut koko matkan Ikuisen Metsästyksen Heimosta tänne asti kertoakseen Lehtilammelle, että Varissulka ansaitsi tietää hänestä tulleen isä? Aivan kuin lukeneensa Lehtilammen ajatukset, Sulkahäntä pudisti päätään.
”Nämä pennut ovat arvokkaampia kuin voit ikinä kuvitellakaan,” hän maukui pehmeästi. ”Heistä tullaan puhumaan lukuisten vuodenaikojen ajan. Heidän on pysyttävä kaikkien klaanien tähden Myrskyklaanissa, missä heillä on isä ja äiti, jotka voivat olla heistä ylpeitä, ja missä heidän klaanitoverinsa voivat kasvattaa heistä vahvoja ja uskollisia sotureita.”
Lehtilampi avasi suunsa sanoakseen että se oli mahdotonta, että hänen klaanitoverinsa eivät tulisi ikinä hyväksymään sitä, että heidän isänsä oli Varissulka, ja että he saattaisivat hylätä hänetkin tietäen, että heidän parantajansa oli rikkonut soturilakia. Mutta Sulkahäntä katsoi Oravaliitoa.
”Tiedän miten paljon Lehtilampi rakastaa näitä pentuja,” hän kuiskasi. ”Mutta sinun on oltava heidän emonsa ja kasvatettava heidät Myrskyklaanissa ylpeydellä.”
Oravaliito tuijotti tähtienhohtoista naarasta. ”Miten voit tehdä näin?” hän kuiskasi. ”Pyydät minua valehtelemaan jokaiselle rakastamalleni kissalle.”
Sulkahäntä silitti tassullaan jokaisen uinuvan pennun selkää. ”Koska minä rakastan näitä pentuja yhtä paljon kuin sinäkin. Miksi en rakastaisikaan, sillä ovathan he Varissulan? Haluan heille parhaan mahdollisen elämän, en elämää klaanien ulkopuolella, häpeässä ja karkotettuina.”
”Toivotko että he olisivat sinun?” Oravaliito kuiskasi.
Hopea kissa räpäytti silmiään nostamatta katsettaan pennuista. ”Niin ei ollut koskaan tapahtuva. Näiden pentujen kohtalo alkaa nyt, ja sinulla Oravaliito on mahdollisuus muuttaa kaikki. Ole kiltti ja usko minua kun sanon että Lehtilammen pentujen on pysyttävä Myrskyklaanissa.”
Sulkahäntä alkoi haihtua, kunnes onton puun kaarna näkyi hänen lävitseen. Oravaliito vilkaisi Lehtilampea ja parantaja näki kyyneleen tihkuvan siskonsa silmäkulmasta. ”Sulkahäntä on oikeassa,” Oravaliito kuiskasi. ”Rakastan näitä pentuja ja haluan heille mahdollisimman parhaan elämän -mitä ikinä heidän tulevaisuutensa tuokaan tullessaan.” Hän veti syvään henkeä. ”Kasvatan heidät kuin he olisivat minun ja Vatukkakynnen, kuin oikeina Myrskyklaanin kissoina.”
Lehtilampi sulki silmänsä. Se on kaikkein parhainta rakkailleni, hän sanoi itselleen. ”Kiitos,” hän kuiskasi.
Samalla hetkellä kultainen pentu kiemurteli ja alkoi maukua. Lehtilampi työnsi hänet vatsaansa vasten, mutta hänellä ei näyttänyt olevan nälkä; hän vain halusi kokeilla ääntään. Pennun sisko painautui vikisten syvemmälle Lehtilammen turkkiin ja vaaleanharmaa kollipentu nosti päätään silmänsä yhä tiukasti ummessa, ikään kuin yrittääkseen havaita mistä ääni tuli.
”Minun on annettava heille nimet,” Lehtilampi sanoi ihmetellen sitä, miten nämä pikkuiset kissat olivat niin elämää täynnä ja vaikuttivat jo nyt niin erilaisilta. Hän katseli kultaista kollia. Pennun kaulaturkki oli pörröinen ja hänen suunsa auki paljastaen piikinterävät, valkoiset hampaat. ”Hän näyttää leijonalta!” hän totesi. ”Hänen nimekseen tulee Leijonapentu.”
Oravaliito nyökkäsi. ”Naaras on tumma kuin paatsamapuun kaarna. Ehkäpä Paatsamapentu sopisi hänen nimekseen?”
Lehtilampi empi. Tyttäreni on kuin kopio Varissulasta. Eikö hänet pitäisi nimetä isänsä mukaan, vaikka hän ei koskaan saisikaan tietää totuutta?
Hänen siskonsa tarkasteli Lehtilampea. ”Lehtilampi,” hän maukui yhtä pehmeästi kuin lumi leijaili ulkona. ”Tulen kasvattamaan nämä pennut kuin ominani. Pitäisiköhän minullakin olla päätösvaltaa heidän nimistään?”
Lehtilampi tunsi pistoksen vatsassaan, mikä oli terävämpi kuin synnytyksen kouristukset. Minun rakkaat pentuni! Muutama lumihiutale leijaili sisään onttoon puuhun ja laskeutui Leijonapennun turkille. Lehtilampi vastusti haluaan suojata pentuja omalla vartalollaan, suojaten heitä lumelta, sateelta, rakeilta, mäyriltä, ketuilta ja miltä vain mikä saattoi taittaa karvankin heidän turkeistaan. Sitten Sulkahännän tuoksu tuulahti hänen ympärillään ja Lehtilampi tiesi että näiden pentujen kohtalo oli jo lukittu. Miltä ikinä hänestä tuntuikaan, kuinka monta virhepäätöstä tulevaisuus toikaan tullessaan, ainoa asia millä oli väliä, oli tarjota paras elämä näille kolmelle täydelliselle pienokaiselle.
Oravaliito painoi kuononsa vasten Lehtilammen olkaa. ”Myrskyklaani tarvitsee sinut parantajakseen,” hän maukui. ”Tulen rakastamaan näitä pentuja kuin he olisivat omiani. Ja rakastan heitä jo nyt! En tule koskaan viemään heitä pois klaanista, tulet näkemään heitä kaiken aikaa, ja he tulevat tietämään että olet siskoni, joten he tulevat olemaan aina läheisiä kanssasi. Muista mitä Sulkahäntä sanoi: Nämä pennut ansaitsevat vanhemmat, jotka voivat olla heistä ylpeitä, jotka voivat kasvattaa heistä hienoja sotureita. Vatukkakynsi ja minä voimme tehdä sen. Ja salaisuus heidän syntymästään tulee kulkemaan kanssani kuolemaani saakka. Lupaan sen.”
Mutta minä olen heidän emonsa! Lehtilampi valitti ääneti. Sydämessään hän tiesi Oravaliidon olevan oikeassa. Lehtilampi ei voisi kasvattaa näitä pentuja, joiden äiti oli parantaja, ja isä Tuuliklaanin soturi, joka näytti jo löytäneen itselleen uuden kumppanin.
”Paatsamapentu on hyvä nimi,” hän maukui vaimeasti.


Auringonnousut kuluivat lumenvalkeassa usvassa. Pennut kasvoivat nopeammin kuin Lehtilampi luuli olevan mahdollista ja pian ontto puu alkoi jo tuntua ahtaalta. Viiden päivän jälkeen hän ja Oravaliito kantoivat pennut ensikertaa ulos. Pennut kompastelivat syvässä hangessa pienillä jaloillaan ja hännät pystyssä. Leijonapentu ja Paatsamapentu olivat jo avanneet silmänsä -meripihkaiset ja vihreät, mitkä muistuttivat Lehtilampea hiirenkorvan ajan lämmöstä ja varmuudesta siitä, että lumi ei tulisi peittämään maata lopullisesti.
Pienin pentu oli vielä nimeämättä ja hänen silmänsä olivat tiukasti ummessa. Kun Lehtilampi noukki hänet ylös lumikuopasta, pentu räpytteli silmiään ensikertaa ja Lehtilampi hätkähti räikeänsinisten silmien loistetta. ”Kuin närhen siipi!” hän hengähti.
Oravaliito asteli hänen vierelleen lumen valuessa hänen turkistaan ja katsoi kollia. ”Sittenhän voisimme kutsua häntä Närhipennuksi vai mitä?”
Lehtilampi nyökkäsi. Ja jonain päivänä tulet olemaan Närhisulka, aivan kuin isäsikin.
Närhipentu juoksi ympyrää ja putosi uudestaan samaan lumikuoppaan. Oravaliito nosti hänet ylös kehräten huvittuneesti. ”Voisit katsoa minne juokset nyt kun silmäsi ovat auenneet!” hän kiusoitteli.
Leijonapentu vingahti ja Närhipentu hortoili äänen suuntaan. Lehtilampi katsoi tyttärensä perään. Paatsamapentu paini lehden kanssa purren sitä pikkuruisilla hampaillaan ja raapien sen reunoja kynsillään. ”Tulehan raivokas pikku soturi,” Lehtilampi kutsui. ”Takaisin pesään lämmittelemään!”
Kului puoli kuuta. Lumi alkoi jo sulaa ja odotettu auringonpaiste säihkyi onton puun ulkopuolella. Leijonapentu, Paatsamapentu ja Närhipentu työnsivät kuolleita oksia kasaan ja loikkivat mättään päältä sen yli.
”Minäpä hyppään kaikkein korkeimmalle! Katsokaa!” Leijonapentu maukui. Hän loikkasi ilmaan voimakkaat etujalat suoristettuina ja laskeutui saniaiskasaan.
”Minä myös!” Närhipentu vinkui. Hän hyppäsi oksakasan yli ja kuului tömähdys kun hän laskeutui veljensä päälle.
”Varo Närhipentu!” Paatsamapentu piipitti kehräten huvittuneena. ”Olet niin hupsu!”
Pienet kollit ryömivät alas saniaisilta turkkinsa täynnä teräviä kasvin varren paloja.
”Taisimme juuri nähdä lentäviä siilejä,” Oravaliito vitsaili. ”Tulkaa tänne te kaksi. Siistitäänpä teitä hiukan.”
Leijonapentu ei kuunnellut häntä. ”Se oli hauskaa! Tehdään se uudestaan!” Hän kiipesi takaisin mättäälle.
”Odota minua!” Närhipentu sirkutti.
Lehtilampi pudisti päätään. ”Heillä on niin paljon energiaa!” hän huudahti.
”He kasvavat nopeasti,” Oravaliito sanoi ja piti tauon. Lehtilammesta tuntui kuin koko metsä odotti mitä hän sanoisi seuraavaksi. ”Meidän pitäisi viedä heidät kotiin,” Oravaliito maukui.
Lehtilampi sulki silmänsä. ”Kunpa meidän ei tarvitsisi,” hän kuiskasi. ”He ovat niin iloisia täällä.”
”Tiedän, mutta meillä ei ole vaihtoehtoja. Jos pysymme täällä pidempään, pennut alkavat jo muistaa liikaa…”
Lehtilampi tuijotti pentujaan kuin ei tulisi enää koskaan näkemään heitä. Tulevatko he muistamaan tämän ajan? hän pohti. Tuleeko jokin osa heissä aina muistamaan totuuden? Hän tiesi että Oravaliito tulisi rakastamaan heitä, mutta entä Vatukkakynsi? Ja Vatukkakynnen kautta Tiikeritähti? Tietääkö Tiikeritähti että nämä pennut ovat syntyneet? Lehtilampi tuijotti Leijonapentua hädissään. Tuleeko Tiikeritähti houkuttelemaan hänetkin Pimeyden metsään?
Yhtäkkiä kuului vingahdus ja Lehtilampi huomasi Närhipennun kadonneen. Leijonapentu ja Paatsamapentu istuivat selin mättään päällä katsellen alas.
”Närhipentu tippui kuoppaan!” Leijonapentu huusi. ”Hän näyttää olevan jumissa.”
”Närhipentu on hiirenaivo!” Paatsamapentu maukui.
”Hys,” Lehtilampi moitti kumartuessaan katsomaan. Pieni harmaa kolli oli kadonnut rakoon, missä nuori taimi oli kasvanut ennen kuin myrsky oli kiskonut sen mullasta. Vain hänen korviensa kärjet näkyivät ruskeaa maata vasten.
”Apua!” hän ulvoi.
Lehtilampi upotti etutassunsa pehmeään multaan ja painautui kuoppaan. ”Ryömi tännepäin, Närhipentu,” hän maukui. Hän tunsi pentunsa höyhenenpehmeän turkin kuonollaan ja kurottautui nappaamaan hänet niskanahasta. Kiskoen hän raahasi itseään takaperin ja nosti pennun pois kuopasta. Närhipentu kyyristyi ja ravisteli lennättäen multaa turkistaan. Hän katsoi Lehtilampea taivaansinisillä silmillään. ”Kiitos kun pelastit minut!” hän sirkutti. ”Eikös se ollutkin aika suuri seikkailu?”
”Niin oli,” Lehtilampi kehräsi. Hän katsoi poikaansa silmiin. Ne olivat niin kauniit, mutta…
Lehtilampi katsoi olkansa yli. ”Tuolla on iso lehti, Närhipentu,” hän maukui. ”Voisitko tuoda sen minulle että voin pyyhkiä mudan pois turkistani?”
”Minä haen sen!” Paatsamapentu tarjoutui hypäten alas mättäältä.
”Ei tarvitse, kyllä Närhistassu itsekin pärjää,” Lehtilampi maukui. Hän katsoi kun hänen poikansa asteli pois hänen luotaan. Närhipentu pysähtyi kun hänen tassunsa rapisuttivat kuivuneen lehden reunaa.
”Onko se tämä?” hän kysyi.
”Etsi kaikkein suurin lehti!” Lehtilampi sanoi.
”Närhipentu laski kuononsa alas ja hieroi viiksillään lehteä tassujensa alla. Hän liikkui sivuttain ja teki saman seuraavalle lehdelle. Tyytyväisesti murahtaen hän nosti toisen lehden hampaisiinsa ja kantoi sen Lehtilammelle.
”Kiitos pikkuinen,” Lehtilampi ylisti häntä. ”Saan tällä itseni hyvin puhtaaksi.” Hän katsoi kun Närhipentu tassutti takaisin pesätoveriensa luokse.
”Mitä tuo oli?” Oravaliito kysyi. ”Valmisteletko häntä oppilaan tehtäviin?”
Lehtilampi pudisti päätään. ”Hän ei tuonut minulle suurinta lehteä,” hän kuiskasi. ”Ja näitkö miten hän pysähtyi vasta kun seisoi lehtien päällä, ja miten hän mittasi niiden kokoa viiksillään?”
Oravaliito katsoi häntä uteliaana. ”Mitä tarkoitat?”
Lehtilampi veti syvään henkeä. ”Luulen että Närhipentu on sokea.”
”Sokea? Oletko varma?”
Lehtilampi nyökkäsi. Oravaliito tuijotti harmaata pentua, joka työntäytyi Leijonapentua vasten muristen kuin pikkuruinen mäyrä. Leijonapentu kääntyi ja läimäisi häntä hellästi käpälällään.
”Voi raukkaa,” Oravaliito kuiskasi. ”Minkälainen elämä hänellä tulee olemaan?”
”Tietenkin samanlainen kuin pesätovereillaan,” Lehtilampi napautti.
Oravaliidon silmät olivat huolesta sameat. ”Mutta sokeat kissat eivät voi olla sotureita! Pitkähännän oli muutettava klaaninvanhimpien pesään heti kun hän menetti näkönsä. Minkälainen paikka klaanissa on kissalle, joka ei näe?”
”Närhipennulle on samanarvoinen paikka kuin muillekin pennuille!” Lehtilampi sähisi. ”Pidän huolen siitä, vaikka sinä et pitäisi. Katso häntä! Hän ei huomaa itsessään mitään erilaista!”
Naaraat katsoivat kun kolme pentua painivat keskenään ruohomättäällä. Kun Närhipentu vieri liian lähelle okapensasta, Paatsamapentu työnsi hänet kauemmaksi piikeistä ja loikkasi hänen häntänsä päälle vingahtaen.
”Hänen pesätoverinsa osaavat jo katsoa hänen peräänsä,” Lehtilampi huomautti. Hänen sydäntään särki. Ole urhea pieni poikani. Tulen aina kävelemään rinnallasi. Lupaan sen.


He jättivät onton puun taakseen seuraavana auringonnousuna. Ilma oli viileä ja tyyni, mutta lunta oli vielä puiden alla varjoisimmissa metsän osissa. Pennut aloittivat matkan innoissaan, mutta väsyivät pian kun heidän lyhyet jalkana upposivat kinoksiin ja heidän turkkinsa paakkuuntuivat lumesta painaviksi. Lehtilampikin tunsi olonsa uupuneeksi ollessaan epämukavasti täynnä maitoa ja tuntiessaan pistävän kivun syvällä vatsassaan.
Oravaliito syöksähteli pennulta toiselle puhdistaen heitä lumipaakuista ja työntäen Närhipentua aina kun tämä istahti alas ja kieltäytyi liikkumasta.
Aurinkohuipun aikaan Lehtilampi löysi suojaisan saniaispensaan, missä pennut saivat levätä. Oravaliito kiiti aluskasvillisuuden joukkoon etsimään riistaa. Paatsamapentu ja Närhipentu painautuivat Lehtilammen vatsaa vasten saadakseen lämpöä ja maitoa, mutta Leijonapentu vain istuskeli hänen auringonväriset silmänsä uteliaisuutta hehkuen.
”Minne olemme menossa?” hän maukui.
”Paikkaan missä Myrskyklaani elää,” Lehtilampi sanoi hänelle. ”Suureen kuoppaan, joka on täynnä lämpimiä pesiä ja paikkoja, joissa voit leikkiä. Siellä on paljon muita kissoja ja suuri järvi jossa voit vilvoitella käpäliäsi kun sää lämpenee.”
Hetken ajan Leijonapentu näytti epäileväiseltä. ”Mutta tykkäsin asua ontossa puussa.”
”Tiedän, mutta sinusta on tulossa liian iso pysyäksesi siellä ikuisesti! Sinä olet Myrskyklaanin kissa, Leijonapentu, ja sinun on liityttävä klaanitoveriesi seuraan.”
”Tulevatko he pitämään minusta?”
”He tulevat rakastamaan sinua,” Lehtilampi kehräsi.
Oravaliito palasi luiseva myyrä hampaissaan, minkä hän jakoi Lehtilammen kanssa. Kun he olivat syöneet viimeisetkin rippeet, Lehtilampi irrotti pentunsa hellästi turkistaan. ”Tulkaahan pikkuiset. On aika lähteä.”
”En halua enää kävellä,” Närhipentu valitti. ”Tassujani särkee!”
”Kiipeä selkääni,” Oravaliito maukui ja laskeutui niin että hän pystyi kiipeämään. ”Voin kantaa sinua jonkin aikaa.”
”Epäreilua!” Paatsamapentu huusi. ”Se että Närhipentu ei näe, ei tarkoita sitä etteivätkö hänen jalkansa toimisi!”
”Mutta hänen jalkansa ovat paljon lyhyemmät kuin meidän,” Leijonapentu huomautti katsoen omia pörröisiä etutassujaan. ”Pärjäämme häntä paremmin lumessa. Kisataan tuolle puulle, Paatsamapentu!”
Lehtilampi katsoi poikansa ja tyttärensä ryntäävän edelle heitellen lunta käpälillään. He ovat jo niin läheisiä. Kolme kaunista pentuani. Niin kauan kun heillä on toisensa, he selviävät mistä tahansa.


He matkasivat kunnes näkivät avoimen nurmen, joka johti suoraan järvelle. Sitten he kääntyivät ja jatkoivat kulkuaan Myrskyklaanin rajalle. Lumi oli jo sulanut täältä ja kolme pentua ravasivat haistellen uusia tuoksuja.
”Ylitämme rajan aivan pian,” Oravaliito maukui.
Lehtilampi nyökkäsi ja tunsi itsensä pelosta sairaaksi. Yksi pieni tassunaskel muuttaisi kaiken. Se työntäisi hänet takaisin elämäänsä parantajana vaikka hänestä oli juuri tullut äiti. Hän hidasti kulkuaan tuntien tassujensa painavan kuin kivi ja Oravaliito kulki hänen tahdissaan painaen häntänsä Lehtilammen selälle.
Leijonapentu kiipesi kaatuneen puun päälle. ”Näen järven täältä!” hän ulvoi. ”Se on yhtä iso kuin koko maailma!”
”Minäkin haluan nähdä!” Paatsamapentu maukui yrittäessään vetää itseään ylös. Hän huitaisi tassullaan Leijonapentua, joka menetti tasapainonsa ja putosi ulvahtaen alas.
Lehtilampi oli syöksyä poikansa luokse kunnes hän pysähtyi ja katsoi Oravaliitoa. ”Mene sinä,” hän maukui. ”Heidän on opittava että sinä olet heidän emonsa.” Sanat raastoivat hänen kurkkuaan kuin okaat.
Oravaliidon katse oli lämmin ja täynnä myötätuntoa. ”Oletko varma?” hän kysyi hiljaa. ”Tiedän mitä sovimme, mutta sinä voit vielä muuttaa mieltäsi. Teen kaikkeni auttaaksesi sinua, mitä ikinä päätätkään.”
Lehtilampi painautui hetkeksi siskonsa olkaa vasten. Kunpa kaikki olisi toisin! Voi pentuni, olen niin pahoillani! Sitten hän suoristautui. ”Olen varma. Ole heille hyvä emo. Rakasta heitä enemmän kuin elämää.”
”Lupaan sen,” Oravaliito lupasi.
Lehtilampi hieroi maitonsa tuoksua Oravaliidon turkkiin ja katsoi kun hänen siskonsa kiiruhti kaatuneelle puulle pelastamaan Leijonapennun, joka ei ollut vahingoittunut, mutta vinkui suutuksissaan puun toisella puolella. Kun Oravaliito nosti Leijonapennun ylös lehviköstä, Närhipentu ja Paatsamapentu kerääntyivät hänen ympärilleen.
”Voisitko auttaa meitä kaikkia kiipeämään ylös?” he maukuivat. ”Haluamme nähdä järven!”
Oravaliito kietoi häntänsä heidän ympärilleen. ”Tietenkin voin rakkaani,” hän kehräsi. ”Yksi kerrallaan! Älkää tönikö!”
Lehtilampi pakotti itsensä kääntymään pois ja kävelemään aluskasvillisuuden joukkoon. Hänen oli löydettävä yrttejä, jotka lopettaisivat maidon tulemisen. Rajan lähellä kasvoi persiljatilkku. Huolellisesti haistellen hän löysi huurteiset kasvit ja keräsi niiden lehdet. Jotkut lehdistä hän söi heti virnistäen niiden terävälle maulle, ja loput hän kääri mukaan viedäkseen ne pesäänsä. Olen Myrskyklaanin parantaja, hän sanoi itselleen. Siskoni on saanut kolme pentua, enkä voisi koskaan olla iloisempi.
He ylittivät Myrskyklaanin rajan ja suuntasivat kohti leiriä.
Närhipentu haisteli sammaltilkkua. ”Haistan kissoja!” hän vinkui.
”Olet oikeassa pikkuinen,” Oravaliito maukui. ”He ovat klaanitovereitasi.”
Paatsamapentu asteli Oravaliidon vatsaa vasten. ”Minulla on nälkä! Missä kaikki maito on? Tuoksut samalta, mutta en löydä syötävää!”
Lehtilampi katsoi kun Oravaliito silitti Paatsamapentua hännällään. ”Valitan, kultaseni. Minun maitoni on loppu, mutta perillä on ihana kissa nimeltä Kaunokainen, jolla on runsaasti maitoa sinulle.”
Paatsamapentu mutristi huuliaan. ”Mutta haluan sinun maitoasi!”
Lehtilammen vatsaa kivisti voimakkaammin kuin synnyttäessään. Hän jättäytyi jälkeen kun Oravaliito johdatti pennut alas kapeaa polkua pitkin. Hän ei ottanut sitä riskiä, että pennut huomaisivat maidon tuoksun, joka yhä leijaili hänessä. Lehtilampi huomasi lumikinoksen puun juuressa ja pysähtyi kierimään siinä pestäkseen viimeisetkin pennun tuoksut itsestään. Sitten hän hieroi itseään saniaisen lehtiä vasten peittäen turkkinsa teräviin metsän tuoksuihin. Jonkin matkan päässä hän kuuli Oravaliidon kertovan pennuille Myrskyklaanista, kuinka heistä kasvaisi mahtavia sotureita, jotka olisivat vahvoja, sekä taitavia metsästämään ja kalastamaan.
”Minä osaan jo taistella! Leijonapentu kerskui. ”Katso tätä!” Hän syöksyi lehtien päällä makaavan oksan kimppuun, mutta perääntyi kun se pistikin häntä silmään. ”Auts!”
”Tulehan pikkusoturi,” Oravaliito maukui. ”Haluamme sinut kotiin yhtenä kappaleena!”
”Miksi et enää kävele kanssamme?” pikkuruinen ääni piipitti Lehtilammen rinnalla.
Lehtilampi säpsähti ja katsoi Närhipennun hurmaavan sinisiin silmiin. ”Minä… minun oli noudettava muutamia yrttejä,” hän selitti kun oli asettanut lehtikäärön maahan. ”Olen katsos Myrskyklaanin parantaja.”
Närhipentu kallisti päätään. ”Etkös sinäkin ollut siellä ontossa puussa?”
”Niin olin. Olen emosi sisko. Tulin huolehtimaan hänestä kun hän synnytti teidät.”
”Miksi hän ei synnyttänyt meitä klaanissa?” Närhipentu kysyi.
Lehtilammen sydän alkoi takoa. ”Koska meidän oli lähdettävä matkalle yhdessä,” hän maukui. ”Ja te synnyitte yllättäen. Minun tehtäväni on hoitaa kaikkia klaanitovereitani kun he ovat sairaita tai pulassa, joten oli onni että olin hoitamassa häntä.
Närhipentu räpytti kauniita silmiään. ”Tarkoittaako se että voit tehdä minut näkeväksi?” hän maukui. ”Tiedän että Paatsamapentu ja Leijonapentu voivat nähdä asioita. Luulen että sinä ja emonikin pystytte, joten miksi minä en?”
Lehtilampi tunsi sydämensä särkyvän. ”En tiedä,” hän kuiskasi. ”Olen pahoillani, mutta en voi tehdä sinua näkeväksi. Lupaan, että tekisin niin jos pystyisin.”
Närhipentu kohotti pieniä olkiaan. ”Selvä,” hän sirkutti. Hän kääntyi ympäri ja lähti kulkemaan rinnettä alas täsmälleen sisariensa käpälänjälkiä pitkin. Saatuaan heidät kiinni, Närhipentu tarttui hampaillaan Paatsamapennun hännästä kiinni, mikä sai hänen siskonsa vingahtamaan.
Leirin seinämä häämötti heidän edessään. Oravaliidon kulku muuttui empiväksi ja Lehtilampi huomasi hänen vetävän syvään henkeä. Hän tiesi pyytäneensä siskoltaan niin paljon, niin paljon että tämä joutuisi elämään lopun elämäänsä valehdellen kissalle, jonka oli vain vastikään valinnut kumppanikseen. Mutta nämä pennut ovat sen kaiken arvoisia! Muista mitä Sulkahäntä sanoi. Että näiden pentujen kohtalo tulisi muuttamaan kaikkien klaanien tulevaisuuden.
Oravaliito katsoi pieniä kissoja tassujensa juuressa. ”Oletteko valmiit tapaamaan klaanitoverinne?” hän kysyi. ”Ja isänne?”
Kolme pientä kissaa nyökkäsivät innokkaasti.
”Milloin minusta tulee soturi?” Leijonapentu vikisi.
Oravaliito nuolaisi hänen päälakeaan. ”Aivan pian,” hän lupasi. Hän katsoi olkansa yli Lehtilampea. ”Tässä se nyt on,” hän sanoi hiljaa.
”Kiitos,” Lehtilampi kuiskasi.
Oravaliito ohjasi pentunsa orapihlajatunneliin suojaten heitä vartalollaan piikikkäiltä oksilta. Leijonapentu ja Paatsamapentu kumpikin kävelivät Närhipennun vierellä opastaen häntä eteenpäin. Viimein he pääsivät tunnelista sisään leiriin, minkä jälkeen kaikki katsoivat heitä ääneti. Sitten Lehtilampi kuuli äänien kuoron.
”Oravaliito! Tulit takaisin!”
”Pentujen kanssa? En edes tiennyt sinun odottavan!”
”Kiitos Tähtiklaanin että Lehtilampi oli kanssasi! Voitteko kaikki hyvin? He näyttävät terveiltä!”
”Vatukkakynsi, katso! Sinusta on tullut isä!”
Lehtilampi seisoi orapihlajaseinän takana ja sulki silmänsä. Kolme pientä hahmoa täyttivät hänen mielensä, kolme silmäparia -meripihkaiset, vihreät ja siniset -loistaen varjoista.
Eläkää hyvin rakkaani. Olette aina sydämessäni.