Alkoi myrskytä juuri kun Lehtilampi oli kiipeämässä kivikkoa pitkin
kuopalle, missä Kuulampi oli. Hyytävä tuuli iskeytyi hänen turkkiaan vasten kuljettaen
mukanaan teräviä rakeita, mitkä saivat hänen ihonsa märäksi ja kipeäksi.
Lehtilampi painoi päänsä alas ja tarpoi eteenpäin painaen kyntensä kivien
välissä olevaan mutaan, jotta tuuli ei työntäisi häntä pois polulta. Pennut
hänen sisällään tuntuivat käpertyvän pelosta.
Älkää pelätkö pikkuiset. Pidän
teidät turvassa.
Kun Lehtilampi saavutti kuopan laen, hän tärisi kylmästä ja
väsymyksestä niin paljon, että hänen tassunsa hädin tuskin pystyivät
kannattelemaan häntä alas spiraalin muotoista polkua pitkin. Hän kompuroi
Kuulammen reunalle turkki sotkuisena ja mustana puolivalossa, ja antoi
vartalonsa rojahtaa kovalle kivelle. Aallot läiskyivät vasten hänen kuonoaan.
Liian uupuneena lausuakseen rukouksen Tähtiklaanille, Lehtilampi vajosi uneen.
Hän avasi silmänsä lämpimässä, vihreässä metsässä, missä auringonvalo
siivilöityi oksien lävitse. Ilmassa oli riistan tuoksua ja läheisestä
saniaispensaasta kuului pienen pörröisen eläimen rapistelua.
Lehtilampi katseli ympärilleen löytääkseen Tähtiklaanin soturit, jotka
hän oli halunnut tavata -ja näki solakan tummanharmaan kissan katselemassa
häntä pää kallellaan.
”Sinun vuorosi Lehtilampi,” hän kehotti ja työnsi sammalpalloa
etutassullaan. ”Muista mitä opetin sinulle loikkimisesta.”
Varissulka! Lehtilampi ei
ollut Tähtiklaanissa vaan muistossaan, jonka oli jakanut Tuuliklaanin soturin
kanssa metsässä Myrskyklaanin rajan takana.
Varissulka heilautti häntäänsä. ”Älä pelkää, se on vain sammalta!” hän
kiusoitteli. ”Jäniksillä on hampaat ja kynnet puolustautuakseen, mutta tämä ei
satuta sinua.”
Lehtilampi kyyristyi ja hiipi vaanien kohti sammalpalloa. Hän taivutti
korvansa luimuun, siirsi painopisteensä takajaloilleen ja loikkasi käpälät
ojennettuina. Viime hetkellä Varissulka vieritti palloa tassullaan ja
Lehtilammen kynnet osuivat tyhjään ilmaan.
”Voi ei!” Varissulka kehräsi. ”Se pakeni!”
Lehtilampi kierähti ympäri ja hyppäsi sammalpallon kimppuun repien sen
palasiksi. ”Siitäs sait!” hän sähisi. ”Et pääse minua pakoon!” Hän katsoi
tummanharmaata kollia ja nauru purskahti hänen sisältään. ”En ole leikkinyt
tätä sen jälkeen kun olin pentu!” hän maukui.
Varissulka kavensi silmiään. ”Sen huomaa!”
Lehtilampi syöksyi Varissulkaa kohti ja kaatoi hänet pudonneille
lehdille. ”Luuletko etten osaa metsästää, hmm? Nappaan sinut milloin vain!”
Lehtilampi seisoi Varissulan päällä ja katsoi hänen sinisiin silmiinsä.
”En koskaan pakenisi sinulta,” Varissulka kuiskasi. ”Auts!”
Lehtilampi loikkasi taaksepäin. ”Satutinko sinua?”
Varissulka istuutui ja nuoli selkätyveään. ”Et. Taisin vain maata ohdakkeen
päällä.”
”Anna kun katson.” Lehtilampi työnsi Varissulan kuonon kauemmaksi ja
raotti hänen selkäkarvojaan. ”Täällä on pikkuruinen piikki. Pysy paikallasi…”
Hän siirtyi lähemmäksi ja tarttui hampaillaan piikin päähän. Se irtosi helposti
ja Lehtilampi hieroi aluetta tassullaan. ”Noin! Selvisit hengissä!”
Varissulka hieroi Lehtilammen kuonoa omallaan. ”Kiitos Tähtiklaanin
minulla oli parantaja pelastamassa minut!”
”Kiivetään puuhun!” Lehtilampi ehdotti. Hän käveli sammaleisen tammen
juurelle ja katsoi ylös oksistoon.
Varissulka tassutteli hänen vierelleen. ”En käsitä miksi me emme voisi
pysyä maassa,” hän mutisi. ”Olemme kissoja emmekä oravia!”
”Älä viitsi,” Lehtilampi yllytti. ”Tiedät että kiipeäminen ei ole niin
vaikeaa kuin miltä se näyttää ja maisemat ylhäällä ovat sen arvoiset!” Hän
loikkasi alimmalle oksalle ja käytti etutassujaan kiivetäkseen seuraavalle.
Varissulka seurasi liikkuen varovaisemmin kuin Lehtilampi, mutta solakkuudensa
ansiosta kevyemmin ja ketterämmin. Oksat olivat kuivia ja kaarna syväuraista,
mikä teki kynsillä tarttumisen helpoksi. Lehtilampi ei ollut juurikaan hengästynyt
saavuttaessaan tammen latvan ja hän puski päänsä lehtien lävitse. Varissulka
ilmestyi hänen vierelleen ja Lehtilampi tunsi oksan taipuvan heidän allaan.
”Ei hätää,” hän maukui. ”En anna sinun pudota.”
Varissulka räpytti silmiään. ”Kummallakaan meistä ei ole siipiä, joten
sinun on ymmärrettävä jos en pidä siitä miten korkealla olemme.”
”Mutta katso miten kauas täältä näkee!”
He olivat järven harjanteen toisella puolella missä yhdenkään klaanin
reviiri ei kantanut heidän näköpiiriinsä. Heidän edessään maa avautui mäiksi ja
mutkiksi aina tummaan vuorien rivistöön asti horisontissa. Siellä täällä näkyi
punertavia kaksijalkaloita, mutta enimmäkseen näköala oli tyhjää maastoa.
Lehtilampi hivuttautui lähemmäksi Varissulkaa ja painoi päänsä hänen
olkaansa vasten. Hänen turkkinsa tuoksui ruoholta ja tuulelta, missä oli
häivähdys jäniksen tuoksua. ”Kotiemme ulkopuolella niin paljon nähtävää,” hän
kuiskasi.
Varissulka painoi leukansa hänen päälaelleen. ”Jossain tuolla on paikka
missä voimme olla yhdessä ikuisesti. Tiedäthän sen Lehtilampi?”
Yhä Varissulkaa vasten painautuneena hän nyökkäsi. ”Löydämmeköhän me
ikinä sitä paikkaa?” hän kuiskasi. Lehtilampi tunsi tummanharmaan turkin
jännittyvän vierellään. ”Antaisin viimeisen hengenvetonikin yrittääkseni,” Varissulka
lupasi.
Yhtäkkiä tuulenpuuska huojutti puun latvaa. Silmänräpäyksessä
Varissulka lennähti alas oksalta. Lehtilampi kiljui kauhusta kun Varissulka
tippui yhä alemmas. Hän yritti hypätä Varissulan perään, mutta tuuli oli niin
voimakas, että se heilutti vimmatusti oksaa hänen allaan. Hän tarttui oksaan
kiinni ja luimisti korvansa kun sade rummutti häntä ja koko metsää, ja pian
kaikki hänen ympärillään katosi kieppuvaan pimeyteen.
”Apua!” hän ulvoi. ”Varissulka!”
Oksa Lehtilammen alla katosi ja hän raapi kynsillään kylmää kiveä.
Tuuli taantui ja hän huomasi seisovansa Kuulammen reunalla. Silmäpari loisti
varjoista ja tuttu tuoksu kietoutui hänen ympärilleen.
”Täplälehti!” hän maukui helpottuneena.
Kilpikonnakuvioinen naaras asteli eteenpäin. Hänen turkkinsa loistivat
tähtien valoa ja hänen silmänsä olivat kuin pienet keltaiset kuut.
Lehtilampi tunsi pentunsa kylminä ja liikkumattomina vatsassaan. Oliko
matka myrskyn keskellä vahingoittanut heitä? ”Ovatko pentuni kunnossa?” hän
vaati saada tietää.
”He ovat kunnossa,” Täplälehti maukui. Hänen äänensä värisi surusta.
”Voi Lehtilampi, mitä olet mennyt tekemään? Sinä hiirenaivoinen kissa!”
Lehtilampi perääntyi tuntien Täplälehden terävän kielen kuin
kynnenviiltona. ”Mutta minä…”
”Älä yritä antaa tekosyitä,” Täplälehti varoitti. ”Eikö sille ole jo
liian myöhäistä?”
”Lopeta Täplälehti!” Harmaaturkkinen kissa asteli kivelle. Hänen lyhyt
kuononsa ja likaiset hampaat loistivat samaa valoa kuin hänen klaanitoverinsakin.
”Lehtilampi tietää varsin hyvin mitä on tehnyt.” Täplälehti kavensi silmänsä.
”Jos tiedät ratkaisun tähän ongelmaan, olet viisaampi kissa kuin minä,
Keltahammas.”
Vanha parantaja heilautti toista takkuisista korvistaan. ”Viisautta on
monessa muodossa. Jätä meidät nyt kahden.” Hän nyökkäsi nenällään varjoihin.
Täplälehti vilkaisi vielä kerran Lehtilampea ja asteli pois.
Lehtilampi kyyristyi maahan eikä uskaltanut liikahtaa. Hän odotti että
Keltahammas kertoisi hänelle miten piittaamaton hän oli ollut ja kuinka hän oli
häpäissyt kaikki parantajat, mutta yllätyksekseen hän tunsi karhean kielen
nuolevan päälakeaan. Täristen Lehtilampi antoi itsensä rentoutua vanhan naaraan
vierellä.
”Voi pikkuinen,” Keltahammas kähisi, ”olen niin pahoillani.”
”Ei se ole sinun vikasi,” Lehtilampi sanoi vaimeasti kuono Keltahampaan
turkkia vasten.
”Tiedätkös, et ole ensimmäinen parantaja, jolle tämä on tapahtunut,”
vanha kissa maukui.
”Niinkö?” Lehtilampi vastasi epäuskoisesti.
Keltahammas nyökkäsi pyyhkäisten leuallaan Lehtilammen korvia. ”Näin on
tapahtunut minullekin kauan sitten.”
Lehtilampi nousi istumaan niin nopeasti että hänen päänsä kolahti
vasten Keltahampaan kuonoa. ”Mitä?”
Harmaa naaras huokaisi ja kääntyi istumaan Kuulammen reunalle. Veden
pinta oli nyt tyyntynyt, sekä musta ja tähtien valaisema kuin taivas. ”Oletko
kuullut Rikkotähdestä?” hän kysyi.
”Tietenkin,” Lehtilampi maukui. ”Varjoklaanin päällikkö ennen Yötähteä
ja Mustatähteä. Hän yritti tuhota Myrskyklaanin erakkojen avulla.”
Keltahammas nyökkäsi. ”Hän oli minun poikani.”
Lehtilampi hätkähti yllättyneenä. ”Tiesikö kukaan siitä?”
”Ei koskaan. Se oli kauhea virhe ja minua rankaistiin salaisuuteni
takia elämäni jokaisena päivänä.”
”Tuleeko… tuleeko niin tapahtumaan minunkin pennuilleni?” Lehtilampi
kuiskasi. ”Ovatko hekin kauhea virhe?”
Keltahammas sulki vetistävät silmänsä. ”Älä koskaan sano noin. Elämä on
aina ainutlaatuista. Taistelemme niin kovasti sen eteen jokaisella
hengenvedollamme.”
”Mutta parantajien ei kuulu saada pentuja. Se mitä olen tehnyt on
väärin.” Lehtilampi kumartui kivelle tuntien kylmän tunkeutuvan tassuihinsa.
”Väärin yhden lain mukaan, mutta on olemassa muitakin tapoja arvostella
tekojamme,” Keltahammas raakkui. ”Meidän ei kuulu saada pentuja, sillä meidän
on rakastettava kaikkia klaanitovereitamme tasa-arvoisesti, ja ensimmäiset
klaanikissat pelkäsivät, että kohtelisimme omia pentujamme paremmin kuin muita.
Mutta kun pentusi syntyvät, sinä tulet huomaamaan että sydämessäsi on tilaa
niin paljolle rakkaudelle kuin koskaan voitkaan kuvitella. Rakkaus pentujasi
kohtaan ei tarkoita vähempää rakkautta klaanillesi.”
”Pitäisikö lakia sitten muuttaa?” Lehtilampi maukui toiveikkaana.
Keltahammas sivalsi ilmaa hännällään. ”En sanonut niin. Parantajien
laki on olemassa muistuttaakseen meitä tehtävistämme. Emme voi muuttaa sitä,
niin kuin emme voi muuttaa vuodenaikojakaan.”
Lehtilampi tunsi pientä liikettä vatsassaan ja hän kietoi häntänsä
suojelevasti ympärilleen. ”Onko mitään mahdollisuutta että klaanitoverini
hyväksyisivät nämä pennut?”
”Myrskyklaani elää ja hengittää soturilakia. En voi luvata että he
antaisivat sinulle anteeksi. Klaanitoverisi ovat kuitenkin kärsineet paljon
viime kuiden aikana, eikä minkään pitäisi olla sinulle tärkeämpää kuin pysyä
heidän luonaan.” Vanhan kissan katse pehmeni. ”Pentujesi ei tarvitse seurata
samaa polkua kuin minun pentuni. Jos he tietävät olevansa haluttuja ja
rakastettuja syntymästään saakka, heillä on mahdollisuus kasvaa vahvoiksi,
uskollisiksi ja hyviksi sotureiksi.” Hän katsoi alas tassuihinsa. ”Minun
virheeni oli antaa Rikkotähti kissalle, joka ei rakastanut häntä ja joka
paheksui jokaista maitosuullista, minkä pentu häneltä otti.”
”Ole kiltti ja auta minua!” Lehtilampi rukoili. ”Haluan palvella
klaaniani, mutta en voi saada näitä pentuja katoamaankaan!”
Keltahammas nousi seisomaan ja lähti astelemaan takaisin varjoihin.
”Sinun on oltava viisaampi kuin minä olin. Siinä kaikki.”
Lehtilampi avasi suunsa sanoakseen vastaan, mutta tuuli ja pimeys
kohisivat hänen ympärillään ja kun hän avasi silmänsä, hän oli makuulla
Kuulammen reunalla tuntien pentujensa kiemurtelevan sisällään kuin he olisivat
kyllästyneet makaamaan kylmällä maalla. Lehtilampi raahautui jaloilleen.
Tähtiklaani oli puhunut selkeästi: Hänen tehtävänsä oli pysyä Myrskyklaanin
parantajana. Mutta miten, kun ei ollut mitään keinoa pitää näitä pentuja
salaisuutena?
Lehtilampi tiesi että hänen oli
tunnustettava salaisuutensa elävälle kissalle. Ja hänen mielessään oli vain
yksi kissa: kissa kenellä oli valtavasti rakkautta ja iloa. Luultavasti sitä
olisi tarpeeksi jakaa myös muutamalle avuttomalle pennulle? Ja tämä oli kissa,
kenen kanssa Lehtilampi oli ollut koko elämänsä ajan läheinen, myös silloin kun
he olivat kaukana toisistaan.
”Oravaliito, olisiko sinulla hetki aikaa? Minun on puhuttava kanssasi.”
Tumma inkiväärin värinen naaras kääntyi ja katsoi Lehtilampea. ”Voiko
se odottaa?” Hänen turkkinsa oli pystyssä ja hänen vihreät silmänsä loimusivat
ärtymystä. ”Vatukkakynsi haluaa minun noutavan kostutettuja sammalia
pentutarhaan, vaikka se on oppilaiden tehtävä. Hän ei ole lopettanut määräilyä sen
jälkeen kun Tulitähti teki hänestä varapäällikön!”
”Voisin tulla mukaasi,” Lehtilampi tarjoutui.
Oravaliito heilautti korviaan. ”Selvä, jos sinulla ei ole mitään
tärkeämpää tekemistä.”
He ohittivat Hiiriturkin matkalla leirin orapihlajatunnelille. Vanha
naaras silmäili Lehtilammen vatsaa. ”Kuulammella taisi olla paljon hiiriä?
Näytät pullealta, Lehtilampi!”
Lehtilampi säpsähti ja yritti vetää vatsansa sisään. ”Tähtiklaani on
antanut paljon pyyntionnea tämän lehtisateen aikana,” hän maukui ja kiiruhti
eteenpäin.
Kun he olivat puskeneet sisäänkäynnistä ulos, Oravaliito katsoi
Lehtilampea. ”Olipas se törkeää Hiiriturkilta! Mutta hän on oikeassa. Oletko
syönyt tuoresaaliskasasta enemmän kuin oman osasi?” Hänen äänensä oli lempeä ja
huvittunut, mutta Lehtilammen turkkia kuumotti.
”En koskaan tekisi niin,” hän maukui ja työntyi lehvikköön kulkien
rinnettä pitkin kohti järveä. Viileät saniaiset viistivät hänen kylkiään ja se
rauhoitti häntä. Oravaliito hänen takanaan mutisi.
”Kuka Vatukkakynsi oikein kuvittelee olevansa kohdellessaan minua kuin
pentua? Kolleista on aina vain harmia! Et tiedäkään miten onnekas olet
Lehtilampi kun sinun ei tarvitse murehtia tällaisista asioista.” Hän hiljeni ja
kiiruhti siskonsa vierelle. ”Paitsi olihan sinulla Varissulka…”
Lehtilampi ei sanonut mitään. He saapuivat metsästä järven rannalle.
Pienet kivet narskuivat heidän tassujensa alla ja järvi loisti tasaisen hopeana
heidän edessään.
Oravaliito hölkkäsi eteenpäin. ”Tässä on hyvä pala sammalta,” hän
huikkasi. ”Ei kestä pitkään kastella se kantaa takaisin leiriin. En malta
vastustaa kiusausta laittaa se Vatukkakynnen makuualustalle,” hän lisäsi.
Lehtilampi odotti kun hänen siskonsa kiskoi tiheää sammalkasvustoa
kaatuneesta puusta. Hänen sydämensä takoi ja hänen turkkiaan kihelmöi. Pennut
hänen sisällään olivat liikkumatta aivan kuin he odottaisivat. Minulla ei ole muutakaan vaihtoehtoa,
Lehtilampi muistutti itseään.
”Tarvitsen apuasi, Oravaliito,” hän aloitti.
Inkiväärin värinen naaras pysähtyi ja katsoi häneen. ”Toki. Haluatko
että haen sinulle yrttejä?” Hän irvisti. ”Et tarvitse apua hiirensapen
keräämiseen, ethän?
”Ei mitään sellaista.”
Oravaliidon silmät suurenivat. ”Haluatko että vien viestin
Varissulalle? Lehtilampi, tiedät etten voi tehdä sitä!”
Lehtilampi säpsähti ja sulki silmänsä. Tämä on jotain mitä Varissulka ei saa koskaan tietää!
Kivet vierivät Oravaliidon tassujen alta, kun hän vaihtoi
painopistettään. ”Mitä se sitten on? Se on selvästi tärkeää.” Hän huokaisi.
”Ennen tiesin aina mitä ajattelit, mutta viime aikoina -sen… sen
Varissulkajutun jälkeen minusta on tuntunut kuin välimme olisivat etääntyneet.
Onko jokin vialla? Mikä on niin kamalaa, ettet voi kertoa siitä minulle? Olen
sinun siskosi!”
Lehtilampi katsoi kauas järvelle. Kolme pikkuruista valopalloa
tanssivat veden pinnalla, vaikka taivas oli pilvinen ja harmaa.
”Odotan pentuja.”
”Odotat mitä?” Oravaliito loikkasi alas kaatuneelta puulta siskonsa
eteen. ”Ovatko he Varissulan?”
”Tietenkin ovat,” Lehtilampi napautti.
”Niinpä tietenkin.” Oravaliito tuijotti häntä tyrmistyneenä. ”Aiotko
lähteä taas? Tulen ikävöimään sinua valtavasti! Kenestä tulee uusi
parantajamme?”
Lehtilampi kohotti päätään. ”Olen Myrskyklaanin parantaja,” hän maukui.
”Mikään ei ole tärkeämpää kuin se. Oravaliito, sinun on autettava minua
keksimään keino kasvattaa nämä pennut ja silti palvella klaaniani!”
Oravaliito otti askeleen taaksepäin. ”Se on mahdotonta!”
”Ilman minua Myrskyklaanilla ei ole parantajaa,” Lehtilampi intti.
”Aikaa ei ole tarpeeksi kouluttaa oppilasta ja joillakin on vielä hoitoa
vaativia haavoja mäyrien hyökkäyksen jäljiltä!”
Oravaliidon silmät olivat huolesta sameat. ”Muut kissat voivat hoitaa
tehtäväsi. Eikös Kirkassydän tunne yrttejä? Sinun ei tarvitse olla parantaja,
Lehtilampi. Kaikki kyllä lopulta ymmärtävät. Kaikkihan jo tietävät sinusta ja
Varissulasta.”
”Myrskyklaani tarvitsee minut parantajakseen. En voi pitää näitä
pentuja!”
Oravaliito katsoi Lehtilammen kasvanutta vatsaa. ”Luulenpa että sinulla
ei ole vaihtoehtoja.” Hän painautui lähemmäksi ja Lehtilampi tunsi siskonsa
lämmön poskeaan vasten. ”Lupaan auttaa sinua parhaani mukaan,” Oravaliito
kuiskasi. ”Kaikki tulee järjestymään.”
Lehtilampi katsoi pikkuruisia valopalloja,
jotka olivat heiveröisiä aaltojen paiskautuessa niitä vasten. Voi Oravaliito, sinä et ymmärrä. Mikään ei
tule enää koskaan järjestymään.
Oli kulunut
kolme auringonnousua, minä aikana Lehtilampi oli oleskellut suurimman osan
ajastaan pesässään piilotellakseen kasvanutta vatsaansa. Myös Kirkassydän oli
nyt hänen pesässään hoitamassa Valkotassua, jonka häntä oli mennyt sijoiltaan
hänen yrittäessään saada jänis kiinni, joten Lehtilampi lähti keräämään
siankärsämöä, mitä kasvoi puron reunoilla Myrskyklaanin ja Tuuliklaanin
rajalla.
Lehtilampi puraisi poikki tuoreen siankärsämön varren kun hän kuuli
kissojen lähestyvän puron toisella puolella. Tuuliklaanin partio! Lehtilampi kurkotti päätään ja näki neljä
kissaa juoksemassa nurmella. Varissulka johti partiota hänen tummanharmaa
turkkinsa kiitäen kuin varjo maan yläpuolella. Musta naaras juoksi hänen
takanaan.
Lehtilampi piiloutui paatsamapensaan alle. Piikikkäät lehdet raapivat
hänen turkkiaan kun hän hiipi pois näkyvistä. Hän ei ollut tehnyt mitään
väärää: ei ylittänyt klaanirajoja, eikä ottanut mitään Tuuliklaanille kuuluvaa,
mutta hän ei ollut näin pian valmis kohtaamaan naapuriensa arvostelua.
Hän kuuli kun Tuuliklaanin kissat pysähtyivät jättämään tuoksujälkensä
ja jatkoivat sitten matkaa. Lehtilampi odotti hetken ja ryömi esiin ravistellen
oksan paloja turkistaan.
Hän palasi purolle ja nosti keräämänsä siankärsämöt hampaisiinsa,
kunnes ääni säikäytti hänet.
”Luulitko että en huomannut sinua? Tuntisin tuoksusi missä vain!”
Lehtilampi pudotti yrtit hampaistaan ja ne putosivat läiskähtäen
puroon. ”Varissulka! Mitä sinä teet? Missä partiosi on?”
”Lähetin heidät tarkistamaan rajamerkit harjanteen takana.” Varissulan
siniset silmät olivat pyöreät. ”Halusin… halusin tulla katsomaan kuinka voit.”
Lehtilampi otti askeleen kauemmaksi purosta. ”Voin hyvin. Olen
kiireinen kuten näet.”
Yhtäkkiä Varissulka loikkasi puron yli. Hänen tuoksunsa aaltoili
Lehtilammen ympärillä ja hänen läheisyytensä sai Lehtilammen tahtomaan
painautua Varissulan lämmintä olkaa vasten. ”Olen ikävöinyt sinua,” Varissulka
kuiskasi niin lähellä, että Lehtilampi pystyi tuntemaan hänen lämpimän
hengityksensä kuonollaan. ”Tarvitsen sinut luokseni. Kunpa asiat olisivat
toisin.”
”Minäkin toivon niin,” Lehtilampi maukui ja suoristi ryhtinsä. ”Enemmän
kuin kuvitteletkaan, mutta emme voi muuttaa mitään. Tämä on ohi. Olen
Myrskyklaanin parantaja siihen päivään asti kun liityn Tähtiklaaniin.”
Hän tunsi Varissulan perääntyvän ja tuijottavan häntä. Luuliko hän että voisimme jatkaa näin? Mitä
nyt tapahtuukaan, on minun kohtaloni, ja yksin minun. Hän ei voi olla osa sitä!
”Sinun pitäisi varmaan lähteä,” Lehtilampi maukui. ”Partiosi palaa pian.
Haluatko että he alkavat taas epäillä uskollisuuttasi?”
Varissulka räpytti silmiään. ”Luulin että emme välittäneet mitä
klaanitoverimme ajattelevat meistä.”
”Minä välitän,” Lehtilampi vastasi. ”Palaa klaaniisi Varissulka. En voi
antaa sinun pilata kaikkea uudestaan.”
Oli kuin hän olisi viiltänyt Tuuliklaanin soturia kynsillään.
Varissulka perääntyi kipu silmissään. ”Jos se on mitä haluat,” hän kuiskasi.
”Se on,” Lehtilampi murisi. Pennut hänen sisässään kiemurtelivat niin
voimakkaasti että Lehtilampi oli varma että Varissulka huomaisi. Kuulevatko he minun lähettävän heidän isänsä
pois? Voi pikkuiset, mitä muitakaan vaihtoehtoja minulla olisi? Jos menetän
paikkani Myrskyklaanissa, meillä ei ole mitään!
Varissulka loikkasi puron yli. Hän katsoi taakseen ja avasi suunsa sanoakseen
jotain, mutta juoksuaskeleet saivat heidät katsomaan ylös kukkuloille. Hänen
partionsa oli palaamassa. Lehtilampi kierähti ympäri ja piiloutui uudestaan
paatsamapensaaseen. Hän kurkisti ulos ja näki partion pyörivän Varissulan
ympärillä.
Musta naaras painautui Varissulkaa vasten kietoen heidän häntänsä
yhteen. Kun hän puhui, Lehtilampi tunnisti hänet Yöpilveksi, Tuuliklaani
soturiksi, joka ei ole koskaan ollut ystävällinen Myrskyklaania kohtaan.
”Onko kaikki kunnossa?” Yöpilvi kysyi. ”Kenelle sinä puhuit?”
”En kenellekään tärkeälle,” Varissulka murahti ja Lehtilampi tunsi
sydämensä särkyvän. ”Tulkaa, jatketaan partiointia.”
Tuuliklaanin kissat ryntäsivät pois ja Lehtilampi ryömi ulos
piilostaan. Ei kenellekään tärkeälle?
Näyttää siltä että Yöpilvi on nyt se tärkeämpi. Oliko Varissulka
valehdellut halutessaan palata menneisiin aikoihin? Hän näytti jo jatkaneensa
elämää ja hänen klaanitoverinsa eivät vaikuttaneet enää epäilevän hänen
uskollisuuttaan. Lehtilampi oli yksin pentujensa kanssa.
Tähtiklaanin
kissat sanoivat että eivät voi kertoa minulle mitä minun pitäisi tehdä, mutta
Keltahampaan on tiedettävä jotain hyödyllistä. Palaan hänen luokseen, muistutan
siitä miten hän itse oli samassa tilanteessa ja anelen apua. En voi tehdä tätä
yksin!
Oravaliito ja Vatukkakynsi olivat juuri palaamassa aamupartiosta
kehräten huvittuneena jollekin, mitä Tihkuviiksi oli sanonut. Vaikutti siltä
että he olivat sopineet riitansa. Lehtilampi liittyi siskonsa seuraan kun
Vatukkakynsi lähti viemään raporttia Tulitähdelle.
”Lähtisitkö kanssani Kuulammelle?” Lehtilampi kysyi. ”Minun on päästävä
puhumaan Tähtiklaanin kanssa, mutta en halua mennä yksin.” Lehtilampi vilkaisi
nopeasti raskasta vatsaansa. ”Ilmeisestikään.”
Oravaliito nyökkäsi. ”Hyvä on, tulen mukaasi. Haluatko että lähdemme
heti?”
”Niin pian kuin mahdollista. Kirkassydän voi hoitaa Valkotassua
tänään.”
”Käyn sanomassa ensin Tulitähdelle ja Vatukkakynnelle.” Oravaliito
loikki kiviä ylös ja katosi päällikön pesään.
Oravaliito palasi nopeasti. ”Lähdetään sitten.” Hän katsoi taivaalle.
Se oli pilvinen, mutta sininen kuin närhen siipi. ”Ainakaan meidän ei pitäisi
kastua matkalla.”
Hän oli oikeassa siitä että ei satanut, mutta matka oli Lehtilammelle
hyvin tuskainen. Jokainen kivi tuntui vierivän hänen tassujensa alta, jokainen
oksa tuntui raapivan hänen turkkiaan ja hänen vatsansa paino teki
hengittämisestä vaivalloista. Oravaliito hidasti tahtiaan kävelläkseen hänen
rinnallaan työntäen häntä eteenpäin aina kun Lehtilampi halusi vain maata ja
levätä.
He saavuttivat viimein polun, joka johti Kuulammelle. Oravaliito
tuijotti kuoppaan hämmästyksissään. Ilta alkoi jo hämärtää ja tähtien valot
alkoivat ilmestyä tyynelle, hopeiselle vedenpinnalle. ”Se on kaunis!” hän
kuiskasi.
Toisin kuin vanhassa metsässä, oppilaat eivät enää vierailleet
parantajien pyhässä paikassa osana koulutustaan. Tämä oli ensimmäinen kerta kun
Oravaliito näki Kuulammen ja Lehtilampi tunsi mielihyvää siskonsa reaktiosta.
”Eikös olekin?” hän maukui. ”Tunnetko polussa olevat urat?” Oravaliito hieroi
tassullaan kulunutta kiveä ja nyökkäsi.
”Ne ovat niiden kissojen tassunjälkiä, jotka olivat täällä ennen
meitä,” Lehtilampi selitti. ”Me emme ole ensimmäisiä kissoja, jotka tietävät
tästä erityisestä paikasta.”
”Ihmeellistä,” Oravaliito hengähti. ”Minulla on suuri kunnia olla
täällä.”
”Tiedän mitä tarkoitat,” Lehtilampi maukui. ”Seuraa minua. Minun on
käytävä makuulle veden rajalle.” Hän asteli spiraalia polkua alas siskonsa
perässään. Tähdet kimmelsivät kirkkaammin kun he pääsivät Kuulammen vierelle ja
Lehtilampi pääsi vihdoin käymään makuulle kylmälle kivelle.
”Mitä nyt tapahtuu?” Oravaliito kysyi ja istuutui alas katsellen
ympärilleen.
”Jaan kieliä Tähtiklaanin kanssa unessani. Sinunkin pitäisi nukkua jos
pystyt. Paluumatka tulee olemaan pitkä.”
Oravaliito asettui makaamaan kylmälle maalle ja hänen hengityksensä
tasaantui hiljalleen. Lehtilampi hivuttautui lähemmäksi imeäkseen lämpöä
siskonsa turkista ja sulki sitten silmänsä. Silmänsä avatessaan hän huomasi
Keltahampaan seisovan edessään. Vanhan kissan turkki oli sotkuisempi kuin
aikoihin ja hänen hengityksensä rahisi niin kovasti, että se kaikui kuopan
seinämissä.
”Taas täällä?” Keltahammas murahti.
Lehtilampi vääntäytyi jaloilleen. ”Ole kiltti ja auta minua,
Keltahammas. Kaikki on niin synkkää, enkä löydä ratkaisua mistään.”
Vanha naaras istuutui huokaisten. ”Olen pahoillani että sinusta tuntuu
tuolta. Olisitpa ajatellut tekojesi seurauksia aiemmin.”
”No mutta en ajatellut!” Lehtilampi kivahti. ”Voin pyydellä anteeksi
niin kauan kunnes järven vesi kuivuu pois, mutta se ei tule muuttamaan asioita.
Auta minua päättämään mitä minun on tehtävä nyt! Olet ainoa toivoni!”
Yllätyksekseen Keltahammas ei vastannut. Sen sijaan hän kurotti ja
tökkäisi Oravaliitoa käpälällään. Oravaliito nosti päänsä unisena.
”Onko jo aika palata? Suljin vasta silmäni.” Hänen katseensa kohtasi
Keltahampaan. ”Oho! Etkös sinä ole Tähtiklaanin kissa?
Keltahammas heilautti tähtienhohtoisia korviaan. ”Siltä vaikuttaisi.
Tiedätkö kuka minä olen?”
Oravaliito kallisti päätään. ”Veikkaisin sinun olevan Keltahammas. Olen
kuullut paljon tarinoita sinusta.” Hän tarkkaili vanhan kissan sotkuista
turkkia ja hänen nenänsä nyrpistyi. ”Tunnistaisin sinun missä vain.”
”Olen otettu,” Keltahammas totesi kuivasti.
Oravaliito nousi seisomaan ja hänen katseensa liikkui Keltahampaasta
Lehtilampeen ja takaisin. ”Miksi olen täällä? Onko jokin keino, miten voin
auttaa Lehtilampea kasvattamaan hänen pentunsa?”
”Kyllä,” Keltahammas maukui. ”Sinä voit ottaa ne ja kasvattaa ominasi.”
Oravaliito näytti järkyttyneeltä. ”Mitä? Miten voisin tehdä niin? Minun
olisi valehdeltava Tulitähdelle, kaikille klaanitovereilleni, Vatukkakynnelle!”
Vanha naaras räpäytti silmiään. ”Jos yksi valhe pelastaa nämä pennut,
olkoon niin.”
Oravaliito asteli hermostuksissaan ympyrää. ”Olen pahoillani. En voi
mitenkään tehdä sitä. Se olisi liian paljon pyydetty.”
”Sinun ei ole tehtävä mitään, mitä et halua,” Keltahammas raakkui.
”Ymmärrän että et halua niin suurta vastuuta -ei sillä ettäkö osaisin arvostaa
sitä, olenhan tietenkin parantaja.”
Lehtilampi jäykistyi. Keltahammas ei ollut siis aikonut kertoa
Oravaliidolle omasta kauheasta menneisyydestään?
”Mutta olen katsellut sinua, Oravaliito,” Keltahammas jatkoi äänellä,
joka hädin tuskin kuului tuulen yli. ”Tiedän että sinusta tulisi erinomainen
emo.” Hänen samea keltainen katseensa ajelehti Kuulammelle, minkä pinta väreili
pieninä aaltoina tuulen voimasta. Hänen korvansa heilahtivat aivan kuin hän
olisi nähnyt jotain vedessä. Keltahammas räpäytti silmiään ja kääntyi takaisin
Oravaliidon puoleen. ”Olen hyvin pahoillani,” hän kuiskasi.
Oravaliito tuijotti häntä silmät ammollaan. ”Pahoillasi mistä?”
Vanha naaras huokaisi. ”Kunpa tähdet eivät olisi antaneet tätä viestiä
minun kerrottavakseni. Mutta se on tehtäväni. Oravaliito, sinä et tule koskaan
saamaan omia pentuja.”
Lehtilampi nielaisi. Mitä?
Hänen siskonsa horjahti taaksepäin. ”Oletko varma? Miten ihmeessä voit
tietää sellaista?”
”Kyseenalaistatko Tähtiklaanin?” Keltahammas sähisi ja antoi sitten turkkinsa
taas tasoittua. ”Lehtilampi antaa sinulle ainoan mahdollisuutesi olla emo. Ja
Vatukkakynsi tulee olemaan mainio isä. Eräänä päivänä hän tulee olemaan
Myrskyklaanin päällikkö! Etkö luule hänen tarvitsevan pentuja seuraamaan
tassunjälkiään?”
Lehtilampi pidätti hengitystään. Oravaliito nousi seisomaan ja käveli
Kuulammen reunalle, missä hän katseli tähtien valon välkehdintää veden
pinnalla. Keltahammas seurasi häntä. ”Tiedän että tämä on suuri uutinen
sinulle. Tule ja lepää. Ajatuksesi ovat selkeämmät kun heräät.” Hän ohjasi
Oravaliidon takaisin lämpimälle kivelle, missä hän oli maannut. Oravaliito
kietoutui kerälle hiljaisesti ja tottelevaisesti kuin pentu, ja antoi
Keltahampaan rauhoittaa häntä pitkillä, pehmeillä kielenvedoilla päälakeaan
vasten.
Lehtilampi odotti kunnes hänen siskonsa oli unessa ja nousi sitten
seisomaan. ”Tähtiklaani ei ole koskaan ennen nähnyt tulevaa Kuulammella,” hän
maukui hiljaa. ”Puhuitko hänelle totta?”
Keltahammas piti katseensa Oravaliidossa. ”Totuus on se, että
Oravaliidosta tulee näille pennuille paljon parempi emo kuin mitä sinä voisit
olla. Vain sillä on väliä nyt.”
Lehtilampi yritti vastata, mutta höyhenenpehmeä pimeys kietoi hänet
sisäänsä saaden hänet uneliaaksi. Hän kävi makuulle ja sulki silmänsä samalla
kun Keltahampaan hohtava hahmo haihtui pois. Kun Lehtilampi heräsi, Oravaliito
seisoi Kuulammen äärellä. Katsettaan lammesta irrottamatta hän kysyi,
”Muistatko unemme?”
”Muistan,” Lehtilampi kuiskasi. Hänen jalkansa tärisivät. Aikoiko Oravaliito oikeasti ottaa nämä
pennut häneltä? Ehkäpä se oli ainoa vaihtoehto, jos se tarkoitti sitä, että
he voisivat pysyä Myrskyklaanissa ja että hän voisi seurata heidän kasvamistaan
samalla kun toimi parantajana.
Oravaliito kääntyi ja katsoi häntä surusta
murtuneilla silmillään. ”Rakastan sinua Lehtilampi ja pidän lupaukseni auttaa
sinua. Mutta en voi valehdella Vatukkakynnelle loppuelämääni, enkä
Tulitähdelle, Hiekkamyrskylle ja kaikille klaanitovereillemme. Olen pahoillani,
mutta en voi tehdä tätä sinun vuoksesi.”
Taivas oli jo
kirkastunut kun Lehtilampi ja Oravaliito saapuivat leiriin. Lehtilampi oli
heikkona uupumuksesta ja oli joutunut nojaamaan siskoaan vasten suurimman osan
paluumatkasta. Hänen oli kuitenkin käveltävä leirin aukion halki kuitenkin omin
käpälin, että kukaan hänen klaanitovereistaan ei huomaisi miten väsynyt ja
hengästynyt hän oli. Lehtilampi kulki suoraan pesälleen, missä Valkotassu
nukkui rauhallisesti.
Kirkassydän istui tyttärensä vierellä käärimässä kuivattuja
siankärsämön lehtiä rullalle. ”Valkotassulla on vähemmän kipuja tänään,” hän
sanoi ja katsahti Lehtilampea. ”Näytät uupuneelta! Sinun ei olisi tarvinnut
palata jo samana yönä. Olisin voinut hoitaa Valkotassua tänään.”
Lehtilampi käpertyi makuualustalleen. ”Tiedän, mutta emme halunneet
nukkua vuorella. Miksi et hakisi jotain syötävää?”
Naaras katsahti häneen vielä kerran ja asteli ulos pesästä. Ei enää matkailua Kuulammelle, pikkuiseni.
Ehkäpä Keltahammas oli oikeassa, että teidän antaminen Oravaliidolle olisi
ollut ainoa keino pitää teidät täällä. Mutta jos Oravaliito ei suostu siihen,
meidän on löydettävä oma polkumme.
Lehtilampi tiesi, että pennut tulisivat syntymään seuraavan
neljäsosakuun aikana. Hänen olisi lähdettävä leiristä ja löydettävä turvallinen
paikka synnyttää. Hän ei kuitenkaan tiennyt mitä sen jälkeen tulisi
tapahtumaan. Jos hänen klaanitoverinsa eivät suostuisi hyväksymään pentuja,
hänen olisi jätettävä paikkansa Myrskyklaanissa ikuisiksi ajoiksi. Oli muitakin
kissoja, jotka olivat jättäneet klaaninsa, joten Lehtilampi tiesi pärjäävänsä.
Olisi vaikeaa löytää ruokaa samalla kun pentuja oli imetettävä, mutta Lehtilampi
uskoi kestävänsä nälkää jonkin aikaa. Hän voisi syödä tuoresaaliskasasta niin
paljon kun pystyi ennen lähtöään ja toivoa että kukaan hänen klaanitovereistaan
ei huomaisi.
Seuraavana auringonnousuna Valkotassu istui makuupaikallaan ja valitti
siitä, että häntä ei päästetty ulos pesästä. Se oli hänen parantumisensa
kannalta hyvä merkki. Kirkassydän ymmärsi olla passaamatta tytärtään
jatkuvasti, vaan sen sijaan tarkkaili häntä etäältä tarjoten ruokaa ja vettä
aina valitusten välissä.
Lehtilampi viittoi Kirkassydäntä hännällään pesäluolan perälle.
”Pärjäisitkö, jos lähtisin leiristä joksikin aikaa?” hän kysyi.
Kirkassydämen ainoa silmä aukeni ammolleen. ”Onko jotain vialla?”
”Minun… minun on lähdettävä etsimään yrttiä mitä ei kasva
reviirillämme. Tähtiklaani käski minun lähteä kun olin Kuulammella.”
”Onko lehtikadon aikana tulossa viheryskää?” Kirkassydän maukui
huolestuneesti.
Lehtilampi pudisti päätään. ”Ei minun tietääkseni. Hoitaisitko tehtäviäni
sillä aikaa kun olen poissa?”
”Tietenkin,” naaras maukui. ”Mutta älä viivy
kauan, Lehtilampi. Me tarvitsemme sinua täällä.”
Tulitähti oli
vaikeampi vakuuttaa. ”Onko Tähtiklaani varma että me tarvitsemme tätä yrttiä?”
”Täysin varma.” Lehtilammen turkkia kihelmöi. Hän vihasi valehdella
yhdellekään klaanitoverilleen, erityisesti isälleen, joka luotti hänen enteiden
tulkintaansa. Hän pohti antaisiko Tähtiklaani hänelle anteeksi käyttäessään
asemaansa väärin.
”Sitten sinun on tietenkin lähdettävä,” Tulitähti maukui. ”Kertoiko
Tähtiklaani kuinka kauan tämän kasvin löytäminen voisi kestää?”
Lehtilampi nielaisi. ”Saatan joutua olemaan poissa pidempään kuin yhden
kuun ajan.”
Inkiväärin värinen kolli räpäytti silmiään. ”Kuun ajan? Tämän yrtin on
oltava hyvin tärkeä.”
Hiekkamyrsky saapui päällikön pesään kuultuaan keskustelun. ”Onko sinun
pakko lähteä, Lehtilampi? Eikö se voisi odottaa siihen asti että lehtikato on
ohi?” Hänen äänensä oli lempeä, mutta hänen sanansa polttivat Lehtilammen
turkkia. Tietääkö hän miksi minun on
lähdettävä?
”Se ei voi odottaa,” Lehtilampi intti ja katsoi isäänsä. ”Tähtiklaani
ei lähettäisi minua pois jos klaanitoverini olisivat vaarassa. Lupaan tulla
takaisin niin pian kuin mahdollista.”
Tulitähti heilautti häntäänsä. ”Ja onko sinun lähdettävä yksin?”
Lehtilampi nyökkäsi, mutta samalla hetkellä Oravaliito pölähti pesään.
”Ei hänen tarvitse! Minä lähden hänen mukaansa!”
Lehtilampi tuijotti siskoaan. Oravaliito jatkoi, ”Onko se totta mitä
Kirkassydän sanoi? Että aiot lähteä Myrskyklaanista?”
”Vain joksikin aikaa,” Lehtilampi kuiskasi.
”Sitten tulen mukaasi,” Oravaliito maukui.
”Olisin iloisempi, jos et lähtisi yksin,” Tulitähti myönsi.
”Niin minäkin,” Hiekkamyrsky sanoi.
”Voit lähteä jos otat Oravaliidon mukaasi,” Tulitähti maukui kuin
viimeiseksi päätöksekseen.
Lehtilampi vilkaisi siskoaan, jonka leuka oli päättäväisyydestä
korkealla, ja nyökkäsi. ”Selvä sitten. Kiitos Tulitähti.”
Tulitähti painoi leuallaan tyttärensä päälakea ja katsoi kun hän käveli
ulos pesästä. Pesän ulkopuolella Lehtilampi kääntyi Oravaliidon puoleen. ”Sinä
varmaan tiedät miksi lähden?” Oravaliito nyökkäsi. ”Kyllä, ja aion pitää
lupaukseni auttaakseni sinua parhaimpani mukaan.”
”Oletko kertonut Vatukkakynnelle?”
”Että olen lähdössä mukaasi joksikin aikaa? Kyllä.” Oravaliito irvisti.
”Hän yritti suostutella minua jäämään tänne lähettämällä sen sijaan Okakynnen
tai Tihkuviiksen matkaasi, mutta sanoin että sinä pyysit minua mukaasi.”
Lehtilammen päätä huippasi kaikki valheet, puolivalheet ja salaisuuden
paino hänen vatsassaan. ”Olen iloinen että tulet mukaan,” hän kuiskasi.
Oravaliito kosketti Lehtilammen korvaa hännänpäällään. ”En koskaan
antaisi sinun kokea tätä yksin.”
He lähtivät juuri ennen aurinkohuippua, vaikkakaan aurinko ei ollut
näkyvissä vaan tiheiden keltaisten pilvien peitossa. Vatukkakynsi kietoi
häntänsä Oravaliidon kanssa ja näytti yrittävän muuttaa hänen mieltään, mutta
Oravaliito hätisteli hänet pois.
”Olen varma että saat partiot järjestettyä
ilman minua,” Oravaliito kiusoitteli. Hänen äänensä oli kuitenkin jännityksestä
kimeä, ja Lehtilampi tiesi hänen pelkäävän sitä, mitä oli tulossa. Ei ollut
mitään miten hän olisi voinut rauhoitella Oravaliitoa. Tulevaisuus aukeni hänen
edessään kuin pohjaton kuilu ja polku hänen edessään johti suoraan pimeyteen.
Lehtilampi ja
Oravaliito olivat matkanneet koko päivän kauas klaanien reviireiltä yrittäessään
tuloksetta etsiä sopivaa paikkaa Lehtilammelle, missä hän voisi synnyttää
pentunsa. Lopulta pimeän tullen ja sateen alkaessa heidän oli kuitenkin
yövyttävä jäniksen kaivamassa tunnelissa.
”Lehtilampi, herää! Ulkona on jo valoisaa.” Oravaliito tökki
Lehtilampea käpälällään.
Lehtilampi pyörähti ympäri ja avasi silmänsä. Sitten hän nousi
seisomaan ja hätkähti kun hänen vatsansa heilahti allaan.
”Oravaliito loikkasi hänen vierelleen. ”Mikä hätänä?”
Lehtilampi veti syvään henkeä. ”Luulen että pennut syntyvät tänään,”
hän maukui ja odotti siskonsa alkavan panikoida, mutta sen sijaan Oravaliito
näytti rauhalliselta ja päättäväiseltä. ”Selvä, mutta sinä et voi synnyttää
heitä täällä! Meidän on löydettävä parempi suojapaikka.” Hän auttoi Lehtilammen
ulos hiekkaisesta tunnelista viileään ulkoilmaan. Sade oli lakannut ja metsästä
kuului vain putoilevien lehtien ääni.
Lehtilampi kuuli Oravaliidon vatsan murisevan nälästä, mutta oli
helpottunut kun hänen siskonsa ei ehdottanut pysähtyä metsästämään. Hänestä tuntui
että ei pystyisi syömään palaakaan tuoresaalista. Lehtilampi halusi vain löytää
turvallisen paikan synnyttää hänen pentunsa. Oravaliito haisteli
saniaistiheikköä ja työnsi päänsä sisään.
”Täällä näyttäisi olevan kuivaa,” hän sanoi vaimeasti sisäpuolelta.
”Siellä ei ole kuivaa jos alkaa taas sataa,” Lehtilampi vastasi. Hän
jatkoi kulkuaan ja meinasi kompastua kun karhunvatukan oksa tarttui hänen
turkkiinsa.
”Entä tämän pensaan alla?” Oravaliito ehdotti samalla kun auttoi
Lehtilampea irrottamaan piikikkään oksan turkistaan.
”Haluatko pentuni tulevan täyteen piikkejä?” Lehtilampi maukui.
Oravaliito ei sanonut mitään vaan jatkoi matkaa. ”Entä tämän kaatuneen
puun vieressä?” Hän osoitti hännällään kyljellään makaavaa tammea.
Lehtilampi nyrpisti nenäänsä. ”Se haisee pahalta.” Hän aisti
Oravaliidon kärsivällisyyden olevan äärimmillään.
Lehtilampi pysähtyi kompastuen kun hänen vatsaansa viilsi kouristus.
”Voi ei! Pennut taitavat olla tulossa!”
Sillä samalla hetkellä Oravaliito painautui häntä vasten. ”Ei vielä,
Lehtilampi! Meidän on löydettävä heille jokin turvallinen paikka.”
Lehtilampi katsoi ylös ja näki heidän edessään pahkaisen puun, mikä oli
niin vanha, että hän ei osannut sanoa oliko se alun perin tammi vai jalava. Se
oli murattiköynnösten peitossa ja tumma varjo kulki pitkin sen pituutta merkkinä
siitä, että se oli onttoutunut salaman iskusta monia kuita sitten. Lehtilampi
tunsi vetoa tätä puuta kohtaan aivan kuin se olisi vetänyt häntä niskanahasta
puoleensa.
”Tämä on se paikka,” hän kuiskasi uuden
kipuaallon kulkiessa hänen lävitseen. ”Tämä on se paikka missä pentuni tulevat
syntymään.
Lehtilampi raahautui onton puun sisälle ja romahti murahtaen lehtikasan
päälle. Hän hädin tuskin pystyi havaitsemaan Oravaliitoa, joka pyöri
levottomana hänen ympärillään, työnsi lisää kuivia lehtiä hänen alleen ja
asetti kostutetun sammalen hänen päänsä vierelle. Lehtilammesta tuntui kuin
koko maailma olisi kutistunut hänen vartaloonsa, maailma joka oli täynnä
viiltävää kipua ja sykkivää pelkoa. Lehtilampi tunsi vedon tunnetta häntänsä
alla, mikä sai hänet huudahtamaan.
”Kerro mitä minun pitäisi tehdä!” Oravaliito sähisi Lehtilammen
korvaan. ”Näen pennun tulevan!”
Lehtilampi puristi hampaansa yhteen seuraavalla kipuaallolla. ”Odota
kunnes se on ulkona, sitten näykkäise pussi auki sen ympäriltä. Työnnä hänet
sen jälkeen minulle että voin nuolla sitä.” Hän ulvahti tuntiessaan terävän
kivun vatsassaan. Lehtilampi nosti päänsä ja näki pikkuisen, märän mustan
möykyn lehtien päällä. Oravaliito pyyhki pois läpinäkyvän pussin, mikä oli
pennun pään ympärillä ja Lehtilampi jäykistyi kun pikkuruinen ulvonta halkoi
ilmaa.
Oravaliito työnsi pennun Lehtilammen vatsaa vasten ja Lehtilampi
kierähti suojelevasti sen ympärille. Hänen maailmansa oli kasvanut juuri
tarpeeksi sisäistääkseen tämän kauniin, täydellisen pennun. Lehtilampi alkoi nuolla
pennun turkkia puhtaaksi tuntien sen pikkuisen suun tarttuvan häneen. Sitten
hän alkoi vääntelehtiä kun uusi kouristus raastoi häntä voimakkaammin kuin
koskaan. Hän odotti kivun laantuvan kun pentu liikahti hänen sisässään, mutta
sykkivä kipu vain jatkui. Tuskissaan, Lehtilampi huomasi alkavansa panikoida.
Jotain on vialla!
”Näen toisen pennun!” Oravaliito sanoi. ”Mutta se ei liiku! Työnnä
kovemmin!”
Lehtilampi oli liian hengästynyt puhumaan. Hän yritti painaa
tassuillaan vatsaansa samalla tavalla kuin oli itse tehnyt auttaessaan
synnyttäviä kuningattaria pentutarhassa, mutta hänen jalkansa valahtivat liian
heikkoina maahan. Hän tunsi Oravaliidon yrittävän auttaa painelemalla omilla
tassuillaan, mutta häntä ei oltu koulutettu siihen, eikä Lehtilammella ollut
tarpeeksi voimia kertoa hänen siskolleen mitä tehdä. Synkät varjot kerääntyivät
hänen ympärilleen ja hän tunsi itsensä vajoavan niihin. Lehtilampi tiesi, että
kissat voivat kuolla, jos pentu ei tule ulos. Auta minua Tähtiklaani…
Sitten hän tunsi ilman pölähtävän vierellään ja uusi, mutta tuttu
tuoksu täytti onton puun. Lehtilampi
tunsi vahvojen tassujen painavan hänen vatsaansa ja pentu hänen sisällään alkoi
kääntyä. Hän avasi silmänsä ja näki himmeän ääriviivan tähtienhohtoisesta,
harmaaturkkisesta ja lyhytkuonoisesta kissasta. Keltahammas!
Oravaliito seisoi Lehtilammen vierellä silmät ammollaan.
”Tee jotain hyödyllistä,” Keltahammas käski, hänen äänensä kuulostaen
samalta kuin tuuli tähtien välissä. ”Anna Lehtilammelle vettä ja hiero hiukan
lämpöä tuohon mustaan pentuun.”
Oravaliito vieritti ensin sammalen lähemmäksi Lehtilampea, jotta hän
voisi juoda siitä, ja sen jälkeen hän alkoi painella pikkuruista pentua, kunnes
se vinkaisi. Lehtilampi tunsi Keltahampaan työntävän kepin hänen hapaidensa
väliin.
”Tämä tulee sattumaan,” vanha kissa murahti. Hän painoi Lehtilammen
vatsaa niin suurella voimalla, että se sai hänet kiljumaan. ”Elätä hiukan
toivoa,” Keltahammas sähisi.
Pentu syntyi vihdoin. Suuri, leveälapainen, kultajuovikas kolli, jolla
oli korviahuumaava ulvonta. Oravaliito työnsi kollin mustan pennun vierelle ja
Lehtilampi tuijotti tätä epäuskoisena. Minun
poikani! Hän tunsi pentunsa alkavan imeä maitoa ja antoi päänsä valahtaa
lehdille. Hän ei ole koskaan ollut näin rasittunut, eikä hän halunnut mitään
enempää kuin nukkua kokonaisen kuun.
Mutta Keltahammas ravisteli hänet kovakourausesti hereille. ”Pysy
hereillä Lehtilampi,” hän raakkui. ”Yksi pentu on vielä tulossa.”
”En pysty,” Lehtilampi vinkui avaamatta silmiään. ”En ole tarpeeksi
vahva.”
”Sinun on oltava,” Oravaliito sanoi hänelle meripihkanväriset silmänsä
hehkuen raivokkaasti pimeydessä. ”Yritä nyt!” Hän kohotti Lehtilammen päätä
olkaansa vasten ja pysyi hänen lähellään kun taas uusi kouristus kulki
Lehtilammen vartalon lävitse. Tällä kertaa pentu tuli ulos helposti,
vaaleanharmaajuovikas ja vielä pikkuruisempi kuin pesätoverinsa.
”Toinen kolli,” Keltahammas julisti avatessaan pussin tehokkaasti ja
kantaessaan miukuvan nyytin Lehtilammen vatsalle. ”Kaksi poikaa ja tytär.
Onneksi olkoon Lehtilampi!” Hänen äänessään oli lämpöä ja Lehtilampi huomasi
pienen tunteenpilkkeen vanhan kissan silmissä.
”Kiitos,” hän kuiskasi ja taipui pentujensa ylle nuollakseen heidän
turkkejaan.
Vierellään Lehtilampi kuuli kun Keltahammas kertoi Oravaliidolle heidän
kummankin tarvitsevan lepoa, minkä jälkeen Oravaliito voisi metsästää ruokaa ja
tuoda lisää vettä. ”Odottakaa kunnes pentujen silmät aukeavat ennen kuin
palaatte leiriinne,” hän maukui ja piti tauon. ”Jos palaatte.”
Kun Lehtilampi vajosi uneen, hän ajatteli
voivansa pysyä siinä ontossa puussa ikuisesti. Kaikki millä maailmassa oli
väliä, oli täällä.
Lehtilampi
heräsi vahvaan, lihaisaan tuoksuun nenänsä juurella. Hän avasi silmänsä
räpytellen ja näki Oravaliidon työntävän päästäistä lähemmäksi. ”Et ole syönyt
kahteen auringonnousuun,” hänen siskonsa maukui. ”Ole kiltti ja jaa tämä
kanssani.”
Lehtilampi nousi puoliksi istualleen hyvin tietoisena tyhjän tunteesta
vatsassaan. Hän katsoi alas ja näki kolme nukkuvaa pentuaan kietoutuneena häntä
vasten. Lehtilammen sydän roihusi rakkaudesta voimakkaammin kuin koskaan ennen.
Voisin vaikka kuolla puolestanne, hän
ajatteli. Ontto puu oli kylmä ja outo valkoinen valo siivilöityi
sisäänkäynniltä. Lehtilampi kurotti kaulaansa ja näki lumihiutaleiden
leijailevan taivaalta metsään.
”Sataa lunta!” Oravaliito maukui. ”Se tekee metsästämisestä vaikeampaa,
mutta ainakin lumi peittää tuoksujälkemme.” Hän katsoi kun Lehtilampi pureutui
päästäiseen. Musta naaraspentu kiemurteli kauemmaksi veljistään ja vingahti
tuntiessaan kylmän ilman turkissaan. Samalla hetkellä Lehtilampi lopetti
syömisensä ja työnsi tyttärensä takaisin vatsansa vierelle.
”Huomaatko?” Oravaliito kehräsi. ”Tiedät täsmälleen mitä tehdä! Tiesin
että sinusta tulisi mahtava emo.” Hänen äänessään oli surun häivähdys ja
Lehtilampi muisti Keltahampaan ennustuksen siitä, että Oravaliito ei tulisi
koskaan saamaan omia pentuja. Hän tunsi syyllisyydenpistoksen siitä että oli
koskaan toivonut näiden pentujen olevan syntymättä. Pennut olivat suuri lahja
aivan kuin Saniaisturkkikin oli sanonut. Kiitos
Tähtiklaani, hän kuiskasi.
Oravaliito kietoutui Lehtilammen ympärille suojatakseen häntä ulkoa
tulevalta vedolta. Lehtilampi tunsi siskonsa lämpimän hengityksen niskassaan
kun he molemmat vaipuivat uneen. Pieni tuulenväre sai Lehtilammen avaamaan silmänsä.
Metsä ulkona oli hiljainen ja pysähtynyt lumikerroksensa alla. Hän pystyi
kuulemaan pentujensa pienen hengityksen vatsaansa vasten ja Oravaliidon
tasaisen tuhinan. Ja jotain muutakin…
Kimaltelevat tähtienloistoiset ääriviivat ilmestyivät hänen eteensä.
Lämpimät silmät katsoivat häntä varjoista ja Lehtilampi havaitsi tutun tuoksun.
Se ei ollut Keltahammas tällä kertaa. Sulkahäntä!
Vaaleanhopeinen naaras astui eteenpäin ja katsoi pentuja. Hänen
kehräyksensä kaikui onton puun sisällä, mikä sai Oravaliidonkin heräämään.
Lehtilampi tunsi siskonsa jäykistyvän hämmästyksestä.
”Sulkahäntä!” hän hengähti. Oravaliito nousi käpälilleen ja yritti
painaa itsensä tähtienhohtoista hahmoa vasten koukistaen häntänsä innosta. ”En
olisi koskaan uskonut näkeväni sinua täällä! Tulitko katsomaan Lehtilammen
pentuja? Eivätkös he olekin mahtavia?” Oravaliito vetääntyi ja kumartui
Lehtilammen ylle. Hyvin varovasti hän esitteli pennut yksi kerrallaan. ”Musta
naaras ja kaksi kollia, tämä kultaraidallinen ja tämä harmaa. En ole koskaan
elämässäni nähnyt mitään yhtä kaunista.” Hänen äänensä värisi.
Sulkahännän sininet silmät loistivat rakkautta. ”Ne ovat täydellisiä.
Varissulka olisi heistä hyvin ylpeä.”
Säpsähtäen Lehtilampi muisti, että Sulkahäntä oli ollut Varissulan
puoliso ennen häntä. Oliko hän tullut koko matkan Ikuisen Metsästyksen Heimosta
tänne asti kertoakseen Lehtilammelle, että Varissulka ansaitsi tietää hänestä
tulleen isä? Aivan kuin lukeneensa Lehtilammen ajatukset, Sulkahäntä pudisti
päätään.
”Nämä pennut ovat arvokkaampia kuin voit ikinä kuvitellakaan,” hän
maukui pehmeästi. ”Heistä tullaan puhumaan lukuisten vuodenaikojen ajan. Heidän
on pysyttävä kaikkien klaanien tähden Myrskyklaanissa, missä heillä on isä ja
äiti, jotka voivat olla heistä ylpeitä, ja missä heidän klaanitoverinsa voivat
kasvattaa heistä vahvoja ja uskollisia sotureita.”
Lehtilampi avasi suunsa sanoakseen että se oli mahdotonta, että hänen
klaanitoverinsa eivät tulisi ikinä hyväksymään sitä, että heidän isänsä oli
Varissulka, ja että he saattaisivat hylätä hänetkin tietäen, että heidän
parantajansa oli rikkonut soturilakia. Mutta Sulkahäntä katsoi Oravaliitoa.
”Tiedän miten paljon Lehtilampi rakastaa näitä pentuja,” hän kuiskasi.
”Mutta sinun on oltava heidän emonsa ja kasvatettava heidät Myrskyklaanissa
ylpeydellä.”
Oravaliito tuijotti tähtienhohtoista naarasta. ”Miten voit tehdä näin?”
hän kuiskasi. ”Pyydät minua valehtelemaan jokaiselle rakastamalleni kissalle.”
Sulkahäntä silitti tassullaan jokaisen uinuvan pennun selkää. ”Koska
minä rakastan näitä pentuja yhtä paljon kuin sinäkin. Miksi en rakastaisikaan,
sillä ovathan he Varissulan? Haluan heille parhaan mahdollisen elämän, en
elämää klaanien ulkopuolella, häpeässä ja karkotettuina.”
”Toivotko että he olisivat sinun?” Oravaliito kuiskasi.
Hopea kissa räpäytti silmiään nostamatta katsettaan pennuista. ”Niin ei
ollut koskaan tapahtuva. Näiden pentujen kohtalo alkaa nyt, ja sinulla
Oravaliito on mahdollisuus muuttaa kaikki. Ole kiltti ja usko minua kun sanon
että Lehtilammen pentujen on pysyttävä Myrskyklaanissa.”
Sulkahäntä alkoi haihtua, kunnes onton puun kaarna näkyi hänen
lävitseen. Oravaliito vilkaisi Lehtilampea ja parantaja näki kyyneleen tihkuvan
siskonsa silmäkulmasta. ”Sulkahäntä on oikeassa,” Oravaliito kuiskasi.
”Rakastan näitä pentuja ja haluan heille mahdollisimman parhaan elämän -mitä
ikinä heidän tulevaisuutensa tuokaan tullessaan.” Hän veti syvään henkeä.
”Kasvatan heidät kuin he olisivat minun ja Vatukkakynnen, kuin oikeina
Myrskyklaanin kissoina.”
Lehtilampi sulki silmänsä. Se on
kaikkein parhainta rakkailleni, hän sanoi itselleen. ”Kiitos,” hän
kuiskasi.
Samalla hetkellä kultainen pentu kiemurteli ja alkoi maukua. Lehtilampi
työnsi hänet vatsaansa vasten, mutta hänellä ei näyttänyt olevan nälkä; hän
vain halusi kokeilla ääntään. Pennun sisko painautui vikisten syvemmälle
Lehtilammen turkkiin ja vaaleanharmaa kollipentu nosti päätään silmänsä yhä
tiukasti ummessa, ikään kuin yrittääkseen havaita mistä ääni tuli.
”Minun on annettava heille nimet,” Lehtilampi sanoi ihmetellen sitä, miten
nämä pikkuiset kissat olivat niin elämää täynnä ja vaikuttivat jo nyt niin
erilaisilta. Hän katseli kultaista kollia. Pennun kaulaturkki oli pörröinen ja
hänen suunsa auki paljastaen piikinterävät, valkoiset hampaat. ”Hän näyttää
leijonalta!” hän totesi. ”Hänen nimekseen tulee Leijonapentu.”
Oravaliito nyökkäsi. ”Naaras on tumma kuin paatsamapuun kaarna. Ehkäpä
Paatsamapentu sopisi hänen nimekseen?”
Lehtilampi empi. Tyttäreni on
kuin kopio Varissulasta. Eikö hänet
pitäisi nimetä isänsä mukaan, vaikka hän ei koskaan saisikaan tietää totuutta?
Hänen siskonsa tarkasteli Lehtilampea. ”Lehtilampi,” hän maukui yhtä
pehmeästi kuin lumi leijaili ulkona. ”Tulen kasvattamaan nämä pennut kuin
ominani. Pitäisiköhän minullakin olla päätösvaltaa heidän nimistään?”
Lehtilampi tunsi pistoksen vatsassaan, mikä oli terävämpi kuin
synnytyksen kouristukset. Minun rakkaat
pentuni! Muutama lumihiutale leijaili sisään onttoon puuhun ja laskeutui
Leijonapennun turkille. Lehtilampi vastusti haluaan suojata pentuja omalla
vartalollaan, suojaten heitä lumelta, sateelta, rakeilta, mäyriltä, ketuilta ja
miltä vain mikä saattoi taittaa karvankin heidän turkeistaan. Sitten
Sulkahännän tuoksu tuulahti hänen ympärillään ja Lehtilampi tiesi että näiden
pentujen kohtalo oli jo lukittu. Miltä ikinä hänestä tuntuikaan, kuinka monta
virhepäätöstä tulevaisuus toikaan tullessaan, ainoa asia millä oli väliä, oli
tarjota paras elämä näille kolmelle täydelliselle pienokaiselle.
Oravaliito painoi kuononsa vasten Lehtilammen olkaa. ”Myrskyklaani
tarvitsee sinut parantajakseen,” hän maukui. ”Tulen rakastamaan näitä pentuja
kuin he olisivat omiani. Ja rakastan heitä jo nyt! En tule koskaan viemään
heitä pois klaanista, tulet näkemään heitä kaiken aikaa, ja he tulevat
tietämään että olet siskoni, joten he tulevat olemaan aina läheisiä kanssasi.
Muista mitä Sulkahäntä sanoi: Nämä pennut ansaitsevat vanhemmat, jotka voivat
olla heistä ylpeitä, jotka voivat kasvattaa heistä hienoja sotureita.
Vatukkakynsi ja minä voimme tehdä sen. Ja salaisuus heidän syntymästään tulee
kulkemaan kanssani kuolemaani saakka. Lupaan sen.”
Mutta minä olen heidän emonsa! Lehtilampi
valitti ääneti. Sydämessään hän tiesi Oravaliidon olevan oikeassa. Lehtilampi
ei voisi kasvattaa näitä pentuja, joiden äiti oli parantaja, ja isä
Tuuliklaanin soturi, joka näytti jo löytäneen itselleen uuden kumppanin.
”Paatsamapentu on hyvä nimi,” hän maukui
vaimeasti.
Auringonnousut
kuluivat lumenvalkeassa usvassa. Pennut kasvoivat nopeammin kuin Lehtilampi
luuli olevan mahdollista ja pian ontto puu alkoi jo tuntua ahtaalta. Viiden
päivän jälkeen hän ja Oravaliito kantoivat pennut ensikertaa ulos. Pennut
kompastelivat syvässä hangessa pienillä jaloillaan ja hännät pystyssä.
Leijonapentu ja Paatsamapentu olivat jo avanneet silmänsä -meripihkaiset ja
vihreät, mitkä muistuttivat Lehtilampea hiirenkorvan ajan lämmöstä ja
varmuudesta siitä, että lumi ei tulisi peittämään maata lopullisesti.
Pienin pentu oli vielä nimeämättä ja hänen silmänsä olivat tiukasti
ummessa. Kun Lehtilampi noukki hänet ylös lumikuopasta, pentu räpytteli
silmiään ensikertaa ja Lehtilampi hätkähti räikeänsinisten silmien loistetta.
”Kuin närhen siipi!” hän hengähti.
Oravaliito asteli hänen vierelleen lumen valuessa hänen turkistaan ja
katsoi kollia. ”Sittenhän voisimme kutsua häntä Närhipennuksi vai mitä?”
Lehtilampi nyökkäsi. Ja jonain
päivänä tulet olemaan Närhisulka, aivan kuin isäsikin.
Närhipentu juoksi ympyrää ja putosi uudestaan samaan lumikuoppaan.
Oravaliito nosti hänet ylös kehräten huvittuneesti. ”Voisit katsoa minne
juokset nyt kun silmäsi ovat auenneet!” hän kiusoitteli.
Leijonapentu vingahti ja Närhipentu hortoili äänen suuntaan. Lehtilampi
katsoi tyttärensä perään. Paatsamapentu paini lehden kanssa purren sitä
pikkuruisilla hampaillaan ja raapien sen reunoja kynsillään. ”Tulehan raivokas
pikku soturi,” Lehtilampi kutsui. ”Takaisin pesään lämmittelemään!”
Kului puoli kuuta. Lumi alkoi jo sulaa ja odotettu auringonpaiste
säihkyi onton puun ulkopuolella. Leijonapentu, Paatsamapentu ja Närhipentu
työnsivät kuolleita oksia kasaan ja loikkivat mättään päältä sen yli.
”Minäpä hyppään kaikkein korkeimmalle! Katsokaa!” Leijonapentu maukui.
Hän loikkasi ilmaan voimakkaat etujalat suoristettuina ja laskeutui
saniaiskasaan.
”Minä myös!” Närhipentu vinkui. Hän hyppäsi oksakasan yli ja kuului
tömähdys kun hän laskeutui veljensä päälle.
”Varo Närhipentu!” Paatsamapentu piipitti kehräten huvittuneena. ”Olet
niin hupsu!”
Pienet kollit ryömivät alas saniaisilta turkkinsa täynnä teräviä kasvin
varren paloja.
”Taisimme juuri nähdä lentäviä siilejä,” Oravaliito vitsaili. ”Tulkaa
tänne te kaksi. Siistitäänpä teitä hiukan.”
Leijonapentu ei kuunnellut häntä. ”Se oli hauskaa! Tehdään se
uudestaan!” Hän kiipesi takaisin mättäälle.
”Odota minua!” Närhipentu sirkutti.
Lehtilampi pudisti päätään. ”Heillä on niin paljon energiaa!” hän
huudahti.
”He kasvavat nopeasti,” Oravaliito sanoi ja piti tauon. Lehtilammesta
tuntui kuin koko metsä odotti mitä hän sanoisi seuraavaksi. ”Meidän pitäisi
viedä heidät kotiin,” Oravaliito maukui.
Lehtilampi sulki silmänsä. ”Kunpa meidän ei tarvitsisi,” hän kuiskasi.
”He ovat niin iloisia täällä.”
”Tiedän, mutta meillä ei ole vaihtoehtoja. Jos pysymme täällä
pidempään, pennut alkavat jo muistaa liikaa…”
Lehtilampi tuijotti pentujaan kuin ei tulisi enää koskaan näkemään
heitä. Tulevatko he muistamaan tämän
ajan? hän pohti. Tuleeko jokin osa
heissä aina muistamaan totuuden? Hän tiesi että Oravaliito tulisi
rakastamaan heitä, mutta entä Vatukkakynsi? Ja Vatukkakynnen kautta
Tiikeritähti? Tietääkö Tiikeritähti että
nämä pennut ovat syntyneet? Lehtilampi tuijotti Leijonapentua hädissään. Tuleeko Tiikeritähti houkuttelemaan hänetkin
Pimeyden metsään?
Yhtäkkiä kuului vingahdus ja Lehtilampi huomasi Närhipennun kadonneen.
Leijonapentu ja Paatsamapentu istuivat selin mättään päällä katsellen alas.
”Närhipentu tippui kuoppaan!” Leijonapentu huusi. ”Hän näyttää olevan
jumissa.”
”Närhipentu on hiirenaivo!” Paatsamapentu maukui.
”Hys,” Lehtilampi moitti kumartuessaan katsomaan. Pieni harmaa kolli
oli kadonnut rakoon, missä nuori taimi oli kasvanut ennen kuin myrsky oli
kiskonut sen mullasta. Vain hänen korviensa kärjet näkyivät ruskeaa maata
vasten.
”Apua!” hän ulvoi.
Lehtilampi upotti etutassunsa pehmeään multaan ja painautui kuoppaan.
”Ryömi tännepäin, Närhipentu,” hän maukui. Hän tunsi pentunsa höyhenenpehmeän turkin
kuonollaan ja kurottautui nappaamaan hänet niskanahasta. Kiskoen hän raahasi
itseään takaperin ja nosti pennun pois kuopasta. Närhipentu kyyristyi ja
ravisteli lennättäen multaa turkistaan. Hän katsoi Lehtilampea taivaansinisillä
silmillään. ”Kiitos kun pelastit minut!” hän sirkutti. ”Eikös se ollutkin aika
suuri seikkailu?”
”Niin oli,” Lehtilampi kehräsi. Hän katsoi poikaansa silmiin. Ne olivat
niin kauniit, mutta…
Lehtilampi katsoi olkansa yli. ”Tuolla on iso lehti, Närhipentu,” hän
maukui. ”Voisitko tuoda sen minulle että voin pyyhkiä mudan pois turkistani?”
”Minä haen sen!” Paatsamapentu tarjoutui hypäten alas mättäältä.
”Ei tarvitse, kyllä Närhistassu itsekin pärjää,” Lehtilampi maukui. Hän
katsoi kun hänen poikansa asteli pois hänen luotaan. Närhipentu pysähtyi kun
hänen tassunsa rapisuttivat kuivuneen lehden reunaa.
”Onko se tämä?” hän kysyi.
”Etsi kaikkein suurin lehti!” Lehtilampi sanoi.
”Närhipentu laski kuononsa alas ja hieroi viiksillään lehteä tassujensa
alla. Hän liikkui sivuttain ja teki saman seuraavalle lehdelle. Tyytyväisesti
murahtaen hän nosti toisen lehden hampaisiinsa ja kantoi sen Lehtilammelle.
”Kiitos pikkuinen,” Lehtilampi ylisti häntä. ”Saan tällä itseni hyvin
puhtaaksi.” Hän katsoi kun Närhipentu tassutti takaisin pesätoveriensa luokse.
”Mitä tuo oli?” Oravaliito kysyi. ”Valmisteletko häntä oppilaan
tehtäviin?”
Lehtilampi pudisti päätään. ”Hän ei tuonut minulle suurinta lehteä,”
hän kuiskasi. ”Ja näitkö miten hän pysähtyi vasta kun seisoi lehtien päällä, ja
miten hän mittasi niiden kokoa viiksillään?”
Oravaliito katsoi häntä uteliaana. ”Mitä tarkoitat?”
Lehtilampi veti syvään henkeä. ”Luulen että Närhipentu on sokea.”
”Sokea? Oletko varma?”
Lehtilampi nyökkäsi. Oravaliito tuijotti harmaata pentua, joka
työntäytyi Leijonapentua vasten muristen kuin pikkuruinen mäyrä. Leijonapentu
kääntyi ja läimäisi häntä hellästi käpälällään.
”Voi raukkaa,” Oravaliito kuiskasi. ”Minkälainen elämä hänellä tulee
olemaan?”
”Tietenkin samanlainen kuin pesätovereillaan,” Lehtilampi napautti.
Oravaliidon silmät olivat huolesta sameat. ”Mutta sokeat kissat eivät
voi olla sotureita! Pitkähännän oli muutettava klaaninvanhimpien pesään heti
kun hän menetti näkönsä. Minkälainen paikka klaanissa on kissalle, joka ei
näe?”
”Närhipennulle on samanarvoinen paikka kuin muillekin pennuille!”
Lehtilampi sähisi. ”Pidän huolen siitä, vaikka sinä et pitäisi. Katso häntä!
Hän ei huomaa itsessään mitään erilaista!”
Naaraat katsoivat kun kolme pentua painivat keskenään ruohomättäällä.
Kun Närhipentu vieri liian lähelle okapensasta, Paatsamapentu työnsi hänet
kauemmaksi piikeistä ja loikkasi hänen häntänsä päälle vingahtaen.
”Hänen pesätoverinsa osaavat jo katsoa hänen
peräänsä,” Lehtilampi huomautti. Hänen sydäntään särki. Ole urhea pieni poikani. Tulen aina kävelemään rinnallasi. Lupaan sen.
He jättivät
onton puun taakseen seuraavana auringonnousuna. Ilma oli viileä ja tyyni, mutta
lunta oli vielä puiden alla varjoisimmissa metsän osissa. Pennut aloittivat
matkan innoissaan, mutta väsyivät pian kun heidän lyhyet jalkana upposivat kinoksiin
ja heidän turkkinsa paakkuuntuivat lumesta painaviksi. Lehtilampikin tunsi
olonsa uupuneeksi ollessaan epämukavasti täynnä maitoa ja tuntiessaan pistävän
kivun syvällä vatsassaan.
Oravaliito syöksähteli pennulta toiselle puhdistaen heitä lumipaakuista
ja työntäen Närhipentua aina kun tämä istahti alas ja kieltäytyi liikkumasta.
Aurinkohuipun aikaan Lehtilampi löysi suojaisan saniaispensaan, missä
pennut saivat levätä. Oravaliito kiiti aluskasvillisuuden joukkoon etsimään
riistaa. Paatsamapentu ja Närhipentu painautuivat Lehtilammen vatsaa vasten
saadakseen lämpöä ja maitoa, mutta Leijonapentu vain istuskeli hänen
auringonväriset silmänsä uteliaisuutta hehkuen.
”Minne olemme menossa?” hän maukui.
”Paikkaan missä Myrskyklaani elää,” Lehtilampi sanoi hänelle. ”Suureen kuoppaan,
joka on täynnä lämpimiä pesiä ja paikkoja, joissa voit leikkiä. Siellä on
paljon muita kissoja ja suuri järvi jossa voit vilvoitella käpäliäsi kun sää
lämpenee.”
Hetken ajan Leijonapentu näytti epäileväiseltä. ”Mutta tykkäsin asua
ontossa puussa.”
”Tiedän, mutta sinusta on tulossa liian iso pysyäksesi siellä
ikuisesti! Sinä olet Myrskyklaanin kissa, Leijonapentu, ja sinun on liityttävä
klaanitoveriesi seuraan.”
”Tulevatko he pitämään minusta?”
”He tulevat rakastamaan sinua,” Lehtilampi kehräsi.
Oravaliito palasi luiseva myyrä hampaissaan, minkä hän jakoi
Lehtilammen kanssa. Kun he olivat syöneet viimeisetkin rippeet, Lehtilampi
irrotti pentunsa hellästi turkistaan. ”Tulkaahan pikkuiset. On aika lähteä.”
”En halua enää kävellä,” Närhipentu valitti. ”Tassujani särkee!”
”Kiipeä selkääni,” Oravaliito maukui ja laskeutui niin että hän pystyi
kiipeämään. ”Voin kantaa sinua jonkin aikaa.”
”Epäreilua!” Paatsamapentu huusi. ”Se että Närhipentu ei näe, ei
tarkoita sitä etteivätkö hänen jalkansa toimisi!”
”Mutta hänen jalkansa ovat paljon lyhyemmät kuin meidän,” Leijonapentu
huomautti katsoen omia pörröisiä etutassujaan. ”Pärjäämme häntä paremmin
lumessa. Kisataan tuolle puulle, Paatsamapentu!”
Lehtilampi katsoi poikansa ja tyttärensä
ryntäävän edelle heitellen lunta käpälillään. He ovat jo niin läheisiä. Kolme kaunista pentuani. Niin kauan kun
heillä on toisensa, he selviävät mistä tahansa.
He matkasivat
kunnes näkivät avoimen nurmen, joka johti suoraan järvelle. Sitten he
kääntyivät ja jatkoivat kulkuaan Myrskyklaanin rajalle. Lumi oli jo sulanut
täältä ja kolme pentua ravasivat haistellen uusia tuoksuja.
”Ylitämme rajan aivan pian,” Oravaliito maukui.
Lehtilampi nyökkäsi ja tunsi itsensä pelosta sairaaksi. Yksi pieni
tassunaskel muuttaisi kaiken. Se työntäisi hänet takaisin elämäänsä parantajana
vaikka hänestä oli juuri tullut äiti. Hän hidasti kulkuaan tuntien tassujensa
painavan kuin kivi ja Oravaliito kulki hänen tahdissaan painaen häntänsä
Lehtilammen selälle.
Leijonapentu kiipesi kaatuneen puun päälle. ”Näen järven täältä!” hän
ulvoi. ”Se on yhtä iso kuin koko maailma!”
”Minäkin haluan nähdä!” Paatsamapentu maukui yrittäessään vetää itseään
ylös. Hän huitaisi tassullaan Leijonapentua, joka menetti tasapainonsa ja
putosi ulvahtaen alas.
Lehtilampi oli syöksyä poikansa luokse kunnes hän pysähtyi ja katsoi
Oravaliitoa. ”Mene sinä,” hän maukui. ”Heidän on opittava että sinä olet heidän
emonsa.” Sanat raastoivat hänen kurkkuaan kuin okaat.
Oravaliidon katse oli lämmin ja täynnä myötätuntoa. ”Oletko varma?” hän
kysyi hiljaa. ”Tiedän mitä sovimme, mutta sinä voit vielä muuttaa mieltäsi.
Teen kaikkeni auttaaksesi sinua, mitä ikinä päätätkään.”
Lehtilampi painautui hetkeksi siskonsa olkaa vasten. Kunpa kaikki olisi toisin! Voi pentuni, olen
niin pahoillani! Sitten hän suoristautui. ”Olen varma. Ole heille hyvä emo.
Rakasta heitä enemmän kuin elämää.”
”Lupaan sen,” Oravaliito lupasi.
Lehtilampi hieroi maitonsa tuoksua Oravaliidon turkkiin ja katsoi kun
hänen siskonsa kiiruhti kaatuneelle puulle pelastamaan Leijonapennun, joka ei
ollut vahingoittunut, mutta vinkui suutuksissaan puun toisella puolella. Kun
Oravaliito nosti Leijonapennun ylös lehviköstä, Närhipentu ja Paatsamapentu
kerääntyivät hänen ympärilleen.
”Voisitko auttaa meitä kaikkia kiipeämään ylös?” he maukuivat.
”Haluamme nähdä järven!”
Oravaliito kietoi häntänsä heidän ympärilleen. ”Tietenkin voin
rakkaani,” hän kehräsi. ”Yksi kerrallaan! Älkää tönikö!”
Lehtilampi pakotti itsensä kääntymään pois ja kävelemään aluskasvillisuuden
joukkoon. Hänen oli löydettävä yrttejä, jotka lopettaisivat maidon tulemisen.
Rajan lähellä kasvoi persiljatilkku. Huolellisesti haistellen hän löysi
huurteiset kasvit ja keräsi niiden lehdet. Jotkut lehdistä hän söi heti
virnistäen niiden terävälle maulle, ja loput hän kääri mukaan viedäkseen ne
pesäänsä. Olen Myrskyklaanin parantaja,
hän sanoi itselleen. Siskoni on saanut
kolme pentua, enkä voisi koskaan olla iloisempi.
He ylittivät Myrskyklaanin rajan ja suuntasivat kohti leiriä.
Närhipentu haisteli sammaltilkkua. ”Haistan kissoja!” hän vinkui.
”Olet oikeassa pikkuinen,” Oravaliito maukui. ”He ovat
klaanitovereitasi.”
Paatsamapentu asteli Oravaliidon vatsaa vasten. ”Minulla on nälkä!
Missä kaikki maito on? Tuoksut samalta, mutta en löydä syötävää!”
Lehtilampi katsoi kun Oravaliito silitti Paatsamapentua hännällään.
”Valitan, kultaseni. Minun maitoni on loppu, mutta perillä on ihana kissa
nimeltä Kaunokainen, jolla on runsaasti maitoa sinulle.”
Paatsamapentu mutristi huuliaan. ”Mutta haluan sinun maitoasi!”
Lehtilammen vatsaa kivisti voimakkaammin kuin synnyttäessään. Hän
jättäytyi jälkeen kun Oravaliito johdatti pennut alas kapeaa polkua pitkin. Hän
ei ottanut sitä riskiä, että pennut huomaisivat maidon tuoksun, joka yhä
leijaili hänessä. Lehtilampi huomasi lumikinoksen puun juuressa ja pysähtyi
kierimään siinä pestäkseen viimeisetkin pennun tuoksut itsestään. Sitten hän
hieroi itseään saniaisen lehtiä vasten peittäen turkkinsa teräviin metsän
tuoksuihin. Jonkin matkan päässä hän kuuli Oravaliidon kertovan pennuille
Myrskyklaanista, kuinka heistä kasvaisi mahtavia sotureita, jotka olisivat
vahvoja, sekä taitavia metsästämään ja kalastamaan.
”Minä osaan jo taistella! Leijonapentu kerskui. ”Katso tätä!” Hän
syöksyi lehtien päällä makaavan oksan kimppuun, mutta perääntyi kun se pistikin
häntä silmään. ”Auts!”
”Tulehan pikkusoturi,” Oravaliito maukui. ”Haluamme sinut kotiin yhtenä
kappaleena!”
”Miksi et enää kävele kanssamme?” pikkuruinen ääni piipitti Lehtilammen
rinnalla.
Lehtilampi säpsähti ja katsoi Närhipennun hurmaavan sinisiin silmiin.
”Minä… minun oli noudettava muutamia yrttejä,” hän selitti kun oli asettanut
lehtikäärön maahan. ”Olen katsos Myrskyklaanin parantaja.”
Närhipentu kallisti päätään. ”Etkös sinäkin ollut siellä ontossa
puussa?”
”Niin olin. Olen emosi sisko. Tulin huolehtimaan hänestä kun hän
synnytti teidät.”
”Miksi hän ei synnyttänyt meitä klaanissa?” Närhipentu kysyi.
Lehtilammen sydän alkoi takoa. ”Koska meidän oli lähdettävä matkalle
yhdessä,” hän maukui. ”Ja te synnyitte yllättäen. Minun tehtäväni on hoitaa
kaikkia klaanitovereitani kun he ovat sairaita tai pulassa, joten oli onni että
olin hoitamassa häntä.
Närhipentu räpytti kauniita silmiään. ”Tarkoittaako se että voit tehdä
minut näkeväksi?” hän maukui. ”Tiedän että Paatsamapentu ja Leijonapentu voivat
nähdä asioita. Luulen että sinä ja emonikin pystytte, joten miksi minä en?”
Lehtilampi tunsi sydämensä särkyvän. ”En tiedä,” hän kuiskasi. ”Olen
pahoillani, mutta en voi tehdä sinua näkeväksi. Lupaan, että tekisin niin jos
pystyisin.”
Närhipentu kohotti pieniä olkiaan. ”Selvä,” hän sirkutti. Hän kääntyi
ympäri ja lähti kulkemaan rinnettä alas täsmälleen sisariensa käpälänjälkiä
pitkin. Saatuaan heidät kiinni, Närhipentu tarttui hampaillaan Paatsamapennun
hännästä kiinni, mikä sai hänen siskonsa vingahtamaan.
Leirin seinämä häämötti heidän edessään. Oravaliidon kulku muuttui
empiväksi ja Lehtilampi huomasi hänen vetävän syvään henkeä. Hän tiesi
pyytäneensä siskoltaan niin paljon, niin paljon että tämä joutuisi elämään
lopun elämäänsä valehdellen kissalle, jonka oli vain vastikään valinnut
kumppanikseen. Mutta nämä pennut ovat sen
kaiken arvoisia! Muista mitä Sulkahäntä sanoi. Että näiden pentujen kohtalo
tulisi muuttamaan kaikkien klaanien tulevaisuuden.
Oravaliito katsoi pieniä kissoja tassujensa juuressa. ”Oletteko valmiit
tapaamaan klaanitoverinne?” hän kysyi. ”Ja isänne?”
Kolme pientä kissaa nyökkäsivät innokkaasti.
”Milloin minusta tulee soturi?” Leijonapentu vikisi.
Oravaliito nuolaisi hänen päälakeaan. ”Aivan pian,” hän lupasi. Hän katsoi
olkansa yli Lehtilampea. ”Tässä se nyt on,” hän sanoi hiljaa.
”Kiitos,” Lehtilampi kuiskasi.
Oravaliito ohjasi pentunsa orapihlajatunneliin suojaten heitä
vartalollaan piikikkäiltä oksilta. Leijonapentu ja Paatsamapentu kumpikin
kävelivät Närhipennun vierellä opastaen häntä eteenpäin. Viimein he pääsivät
tunnelista sisään leiriin, minkä jälkeen kaikki katsoivat heitä ääneti. Sitten
Lehtilampi kuuli äänien kuoron.
”Oravaliito! Tulit takaisin!”
”Pentujen kanssa? En edes tiennyt sinun odottavan!”
”Kiitos Tähtiklaanin että Lehtilampi oli kanssasi! Voitteko kaikki
hyvin? He näyttävät terveiltä!”
”Vatukkakynsi, katso! Sinusta on tullut isä!”
Lehtilampi seisoi orapihlajaseinän takana ja sulki silmänsä. Kolme
pientä hahmoa täyttivät hänen mielensä, kolme silmäparia -meripihkaiset,
vihreät ja siniset -loistaen varjoista.
Eläkää hyvin rakkaani. Olette
aina sydämessäni.