Kirjoittanut Victoria Holmes, suomentanut http://hopeapolkuu.blogspot.fi/
Heti kun huomasin odottavani pentuja, tiesin sen olevan rangaistus Tähtiklaanilta. Parantajien ei kuulu rakastua. Minun ja Risatähden suhde oli kaikin tavoin väärin, ja tiesin sen.
En kuitenkaan olisi uskonut että koko Varjoklaania rangaistaisiin virheitteni tähden.
Pidin salaisuuteni hyvin. Kukaan ei tiennyt että heidän parantajansa odotti pentuja, vaikka kerroinkin sen tietenkin Risatähdelle. Hän oli niin onnellinen... Salaisuuteni olisi pitänyt pelottaa minua vielä enemmän. Ajattelimme ylimielisesti, että voisimme tehdä mitä haluamme ilman seurauksia...
Synnytys oli vaikea, se oli hirveää. Sekin oli ennustus. Hiippailin leiristä sinä aamuna, tiesin pentujeni olevan tulossa. Löysin kosteiden lehtien täyttämän kolon kuolleesta puusta. Siellä haisi myrkkysienille ja jollekkin mädäntyneelle, mutta en enää jaksanut raahata itseäni yhtään pidemmälle. Toivoin myös, että löyhkä peittäisi hajuni kun synnyttäisin yksin metsässä. En halunnut yhdenkään Varjoklaanin kissan löytävän minua, en edes Risatähden. Tahdoin vain kaiken olevan jo ohi.
Tuntui kuin olisin maannut sen kuolleen puun sisällä päiviä. Joka paikkaan sattui - koko vartaloani, aina karvojeni tyvistä kynsieni kärkiin. Parantajana minun olisi pitänyt pystyä huolehtimaan itsestäni, mutta olin liian heikko tehdäkseni mitään. Olin liian heikko edes syödäkseni yrttejä jotka otin mukaani.
Lopulta vierelläni, lehtikasan päällä oli kolme pientä nyyttiä. Kaksi niistä kiemurteli; yksi oli täysin liikkumaton. Liikutin sitä tassullani, mutta hän oli syntynyt kuolleena. Hänen silmänsä eivät koskaan tulisi aukeamaan.
Puskin kaksi muuta itseäni vasten. Aloin nuolemaan heitä kaikilla voimanrippeilläni, jotta heillä olisi lämmin, ja jotta he virkoaisivat. Toinen päästi vihaisen ulvahduksen kun koskin häneen; toinen vain vingahti hiljaisesti ja polki tassuillaan. Huomasin heti että pieni kolli oli taistelija alusta alkaen. Hänen äänensä oli niin voimakas, että ihmettelin, ettei se hälyttänyt koko klaania etsimään meitä. Hän löi siskoaan tassuillaan joka kerta liikkuessaan, mutta pieni naaras ei juurikaan reagoinut.
Yritin kaikkeni, nuolin ja nuolin naarasta, mutta hänen hengityksensä vain heikkeni heikkenemistään kunnes se lakkasi kokonaan. Hänen häntänsä nytkähti kerran, eikä hän enää liikkunut. Painoin kuononi hänen turkkiinsa ja tunsin surun yltyvän sisälläni. Se oli selvä merkki Tähtiklaanilta. Näiden pentujen ei olisi koskaan pitänytkään syntyä.
Kiinnitin huomioni ainoaan selvinneeseen pentuun ja näin ilmekkyyttä hänen pienillä, tasaisilla kasvoillaan. Hän oli uusi tulokas tähän maailmaan - ei vielä eteensäkään näkevä ja hädin tuskin kykenevä ryömimään vatsaani vasten. Ja nyt jo hänen kasvonsa olivat vääntyneet jonkin voimakkaan tunteen vallassa... Raivoa? Vihaa? En ole koskaan nähnyt yhtä kauhistuttavaa ilmettä yhdelläkään kissalla, paitsi nyt pienellä, vastasyntyneellä pennulla.
Pelko syöksyi kylmäten lävitseni. Ehkä tämänkään pennun ei ollut tarkoitus selviytyä. Niin vihaisena syntynyt pentu voisi aiheuttaa vain vakavan vaaran klaanille, ehkä jopa koko metsälle.
Mutta sitten pentu alkoi työntymään minua kohti painaen kasvonsa turkkiini. Hän oli niin pieni, niin avuton. Ehkä ymmärsin näkemäni väärin. Hän oli vain pieni pentu, ja ennen kaikkea minun pentuni, sekä rakastamani Risatähden poika. En voisi pitää häntä itselläni, mutta voisin seurata hänen kasvamistaan aukion toiselta laidalta. Voisin pitää huolen että hänestä tulee hyvä soturi. Nuolin hänen päälakeaan ja hän päästi pienen kehräyksen. Sydämeni tuntui täyttävän koko rintani.
Ennen kun palasimme leiriin, hautasin hänen siskonsa syvälle maahan, jotta yksikään kissa ei haistaisi niitä. Kuljin aluskasvillisuudessa pentu heiluen suussani ja turkkini sotkeutuneena haiseviin myrkkysieniin. Pysähdyin leirin sisäänkäynnin lähellä olevalle vesialtaalle peseytymään. Kun saapuisimme leiriin, yksikään kissa ei voisi mitenkään saada selville koettelemustani.
Risatähti huomasi meidät heti kun astuin karhunvatukkatunnelista sisään. Hän tuskin katsoi minua; hänen katseensa oli kiinnittynyt pentuun, ja hänen silmänsä olivat täynnä toivoa ja jännitystä. Hän kiersi aukion reunoja pitkin perässäni pentutarhaan.
Liskoraita oli pentutarhassa, hoitamassa tietenkin omia pentujaan jotka olivat syntyneet muutama päivä aikaisemmin. Hänen vaaleanruskeajuovainen turkki ja valkoinen vatsa näyttivät hohtavan pesän pimeydessä. Hän katsoi minua kaventuneilla, epäystävällisillä silmillään. En ollut koskaan pitänyt Liskoraidasta tai luottanut häneen, mutta hän oli silloin ainoa pentuja hoitava kuningatar. Minulla ei ollut valinnanvaraa.
Laskin pennun hänen tassuilleen, jolloin pieni kolli päästi jälleen raivokkaan ulvaisun.
"Mikä tuo on?," Liskoraita sanoi.
"Se on pentu," vastasin.
"Se on minun pentuni," Risatähti sanoi ylpeänä ja työntyi sisälle pesään.
"Niinkö?" Liskoraita sanoi kuivasti. "Mikä ihme. Jos olisin tiennyt että kollit voivat saada pentuja, olisin antanut Mutakynnen synnyttää ja kasvattaa nämä riiviöt itse."
Risatähti jätti hänen tylyn vastauksensa huomiotta. Pesässä alkoi olla ahdasta kun hänkin oli tullut sisään, ja aivan kuin hän imisi kaiken valon itseensä. Olisin halunnut painautua hänen turkkiaan vasten ja kertoa kaiken mitä olin kokenut, kertoa myös niistä kahdesta pikkuruisesta ruumiista, jotka makasivat nyt haudattuina metsässä. Hän ei kuitenkaan katsonutkaan minuun.
Risatähti kyyristyi ja haisteli poikaansa. Pentu yritti nostaa päätään, sitten hän huitaisi tassullaan ilmaa ja painoi sen vasten Risatähden kuonoa. Päällikkö hyppäsi taaksepäin yllättyneenä.
"Katsos tuota!" hän huudahti iloisesti. "Hänhän on jo pieni soturi!"
Liskoraidan keltaisten silmien tuijotus teki oloni epämukavaksi. "Pennun emo haluaa pitää henkilöllisyytensä salassa," sanoin. "Hän ei voi kasvattaa tätä pentua, joten hän toivoo että sinä voisit huolehtia hänestä."
Liskoraita piiskasi hännällään. "Mitä hiirenaivoista roskaa tuo on?" hän töksäytti. "Miksi minun pitäisi ottaa tänne yksi vikisevä karvapallo lisää? En minäkään halunnut näitä pentuja, mutta en silti tyrkkää niitä kenenkään muun kissan vastuulle. Tehtäväni ei ole huolehtia klaanin jokaisesta ei-toivotusta pennusta."
Risatähti murahti ja Liskoraita vetäytyi takaisin makuusijalleen. "Kyllä hän on toivottu," Risatähti sanoi lujasti. "Hän on poikani ja tulee aina olemaankin. Sinä olet yksi kelvottomuus, mutta nyt sinulle tarjotaan kunniaa. Kuka ei haluaisi olla klaanipäällikön pennun, ja ehkä jopa tulevan päällikön emo?"
Liskoraita sähisi hiljaa. Jopa hän tiesi, että oli turha väitellä Risatähden kanssa. Ja ehkäpä hän jopa ymmärsi, mitä Risatähti ajoi takaa. Risatähden pennun emona hän voisi saada itselleen arvovaltaa, vaikka klaani tietäisikin että hän ei ole pennun oikea emo.
"Okei, aivan sama," hän töksäytti epäystävällisesti. "Jätä hänet tänne."
Kun asetin pennun Liskoraidan vatsan viereen, tunsin itseni hyvin levottomaksi. Minkälainen tulevaisuus pennulla olisi jos hänet kasvattaisi niinkin kunnianhimoinen kuningatar kuin Liskoraita? Kukaan ei saisi tietää pennun oikeaa emoa, ei edes pentu itse. En saisi koskaan mahdollisuutta tehdä hänestä hyvää, soturilakia noudattavaa ja Tähtiklaanin viisauteen uskovaa kissaa. Voisin vain toivoa, että kaikki menee parhain päin.
"Hänen nimensä on Rikkopentu," sanoin ääni väristen. Liskoraita nyökkäsi ja katsoi pennun häntää joka oli kuin katkennut oksa. Siitä kaikki kissat uskoisivat hänen saaneen nimensä. Mutta totuus on se, että nimensin hänet sen mukaan, mitä tunsin jättäessäni hänet sinne. Minusta tuntui kuin sydämeni olisi rikkoutunut kahtia, ja kuin koko elämäni olisi rikkoutunut sen mukana.
Useat kissat olettivat Risatähden silloisen varapäällikön, Kettusydämen olevan Rikkopennun emo. Hän oli aina hiukan vaitelias ja Risatähti auttoi hänet aina pälkähästä. Kettusydän ei koskaan kiistänyt huhuja: oli hänelle eduksi antaa muiden luulla, että hän oli Risatähden pennun oikea emo. Kettusydän kuitenkin kuoli muutaman kuun kuluttua taistellessaan rottia vastaan lähellä haaskalaa vain vähän sen jälkeen kun Liskoraita oli kuollut viheryskään. Varjoklaanin seuraava varapäällikkö, Pilviturkkikin kuoli lähes samassa ajassa, jolloin Rikkohäntä oli jo kyllin vanha tullakseen Risatähden varapäälliköksi.
Risatähti uskoi aina että hänen pojastaan tulisi hyvä päällikkö. Hän oli kuitenkin sokea Rikkohännän oveluudelle, hänen säälimättömyydelle ja hänen väkivaltaiselle luonteelleen. Risatähti ei enää välittänyt minusta. Hänen elämänsä oli pyörinyt Rikkohännän ympärillä aina siitä asti kun hän laski katseensa tähän pentuun.
Sekin oli osa rangaistustani kun Rikkohäntä raivasti itselleen tien valtaan kynsin ja hampain. Silloin tajusin, että minkä hirviön olinkaan tuonut metsään. Mutta se oli oma virheeni ja minun olisi elettävä sen kanssa. Osa minussa näki hänet yhä vastasyntyneenä pentuna -sinä pikkuruisena karvapallona, jota hoivasin kuolleen puun kolossa.
Kun minun oli tapettava Rikkohäntä suojellakseni uutta klaaniani, tiesin että rangaistukseni olisi nyt päättynyt. Olin tuonut hänet metsään, joten minun täytyi myös lähettää hänet pois, niin paljon kuin se sattuikin. Toiveeni on, että Tulisydämestä tulisi jonain päivänä se suuri päällikkö, joksi Rikkohäntä ei ikinä tullut, ja toivon myös että olisin edes jollain pienellä tavalla auttanut Tulisydäntä hänen polullaan.
Ehkä sitten Tähtiklaani antaisi minulle viimeinkin anteeksi.
