Kirjoittanut Victoria Holmes, suomentanut http://hopeapolkuu.blogspot.fi/
Nimeni on Lumiturkki ja olen nyt yksi soturiesi-isistä. Saavuin Tähtiklaaniin nuorena soturina jäätyäni hirviön alle kun olin ajamassa pois Varjoklaanin tunkeilijoita reviiriltämme. Surin yhdessä klaanini kanssa, mutta en omaa kuolemaani. Toivoin vain, että olisin voinut elää siihen asti kun pojastani tulee soturi. Tietenkin, katselin hänen nimitysmenojaan tähdistä kuita myöhemmin. Valkomyrsky oli niin innoissaan, niin rohkea, ja minä olin niin ylpeä hänestä. Luulen, että hän tiesi minun olevan läsnä kun hän vahti leiriä seuraavana yönä.
Ei mennyt kauaakaan kun siskoni, Siniturkki sai omat pentunsa. Tahdoin olla iloinen hänen puolestaan, mutta hän oli rikkonut soturilakia, ja tiesin, että se toisi hänelle paljon surua. Pentujen isä ei ollut Myrskyklaanista. Hän oli Jokiklaanin varapäällikkö, Tammisydän.
"Pentu liittyy joukkoomme," Vatukkamarja, entinen Jokiklaanin parantaja maukui. "Puoliksi Myrskyklaanista, puoliksi Jokiklaanista."
"Puoliverinen!" huudahti Varjoklaanin soturi.
"Pentu on siihen viaton," Vatukkamarja maukui vihan hehku äänessään.
Tähtiklaanin kissat kokoontuivat Nelipuulla, joka oli peittynyt lumen alle kuten koko muukin metsän alue. Oli ankara lehtikato ja monet kissat näkivät nälkää. Yhä useammat kissat liittyivät Tähtiklaaniin joka päivä ja me olimme turhautuneita siihen, ettemme voineet tehdä mitään auttaaksemme elossa olevia.
"Tämän pennun ei tarvitse kuolla," sähisi Kuukukka. Hän oli minun ja Siniturkin emo, mutta hän ei hyväksynyt sitä, mitä siskoni oli tehnyt. "Se on Siniturkin oma vika, kun hän rakastui toisen klaanin kissaan ja nyt hän on kuljettamassa kolme avutonta pentuaan mukanaan keskellä lehtikatoa! Tottakai yksi heistä tulee kuolemaan. Olen yllättynyt, että kaksi muuta edes selviävät Jokiklaaniin asti."
"Mutta he ovat paremmassa turvassa siellä kuin Myrskyklaanissa," maukui Jokiklaanin soturi. "Jokiklaanilla on enemmän riistaa kuin millään muulla klaanilla. Jos Tammisydän ottaa heidät, heillä on suurempi mahdollisuus selviytyä kuin Myrskyklaanissa."
"Emme voi tietää sitä," Kuukukka maukui. "Jos hän olisi pitänyt kaikki kolme pentua turvallisesti pentutarhassa, kaikista kolmesta olisi voinut kasvaa sotureita."
"Ja mitä muuta sillä polulla tulisikaan vastaan?" maukui Pöllötähti, yksi vanhimmista Myrskyklaanin tähtikissoista. "Katso tulevaisuuteen huolellisesti, Kuukukka."
"Tulevaisuus näkyy niin sumeasti, että sitä on vaikea nähdä selvästi," Kuukukka puolusteli.
"Mutta me voimme arvailla," Pöllötähti kuiskasi. "Jos Siniturkki pysyisi pentutarhassa pentujensa kanssa, Ohdakekynnestä tulisi varapäällikkö hänen sijastaan. Hän on kunnianhimoinen, taistelunjanoinen kissa, ja me tiedämme sen. Hän saattaisi johtaa soturinsa hyökkäämään muihin klaaneihin - joka on viimeinen asia, mitä metsä kaipaa juuri nyt. Katselisitko mieluummin kun yhä useampi soturi liittyisi joukkoomme tämän verenhimoisen päällikön takia?"
"Pennun elämä on siis hinta, joka maksetaan sotureiden puolesta, jotka Ohdakekynsi saattaisi johtaa kuolemaan," Kuukukka murisi. "Tiedän, että Siniturkki uskoo Ohdakekynnen olevan väärä valinta Myrskyklaanin päälliköksi, mutta mistä tiedämme, että varapäällikkönä oleminen ei tekisi hänestä parempaa kissaa?"
"Emme tiedäkkään," Vatukkamarja maukui. "Niin kuin ei Siniturkkikaan. Hänen on itse tehtävä valintansa. En hyväksy sitä, mitä hän on tekemässä... en voisi koskaan asettaa viattomia pentuja vaaraan... mutta ymmärrän, miksi hän tekee niin."
"Se on klaanin parhaaksi," Pöllötähti maukui.
"Mutta ei pennun parhaaksi," Kuukukka vastasi takaisin.
"Emme voi muuttaa sitä, mitä tulee tapahtumaan Sammalpennulle," Vatukkamarja maukui. "Voimme vain varmistaa, että hän pääsee turvallisesti Tähtiklaaniin."
"Minä huolehdin siitä," minä liityin keskusteluun. Kaikki kissat ympärillä katsoivat minuun. "Olin kuningatar kun kuolin," huomautin. "Poikani, Valkotassu oli juuri ja juuri jättänyt pentutarhan. Muistan hyvin miten pennuista huolehditaan... ja ikävöin sitä. Voisin olla hyvä emo tälle pennulle."
Pöllötähti nyökkäsi. "Minusta Lumiturkki on oikeassa. Hän olisi hyvä valinta."
"Niin minustakin," Vatukkamarja maukui.
Kuukukkakin nyökkäsi katse pehmeänä ja surullisena.
Vetäydyin kissajoukosta ja lähdin seuraamaan joen rantaa kohti Aurinkokiviä. Tassuni hipoivat sileitä kiviä kuin olisin uinut niitä pitkin. Pystyin tuntemaan kylmät tuulenvireet, vaikka ne eivät pystyneetkään läpäisemään paksua valkeaa turkkiani.
Näin Siniturkin kietoutuneena kolmen pienen harmaan mytyn ympärille kolmen ketunmitan päässä. Hän oli onnekas, että kaikki kolme näyttivät aivan häneltä, ajattelin - jos yhdelläkin olisi ollut Tammisydämen väritys, joku Myrskyklaanista olisi voinut arvata Siniturkin salaisuuden. Kaksi pennuista kiemurteli ja vastusteli kun Siniturkki nuoli heitä. Kolmas näytti nukkuvan lumessa. Hän oli Sammalpentu.
Siniturkki puski Sammalpentua yhä uudelleen ja uudelleen kuonollaan. Hänen silmänsä olivat surun murtamat, ja pystyin jakamaan tämän surun hänen kanssaan. Lumi piiskasi hänen kylkeään vasten, josta erottui selvästi kylkiluut ohuen turkin alta, mutta hän jatkoi maukumistaan: "Voi Sammalpentu! Mitä olen mennyt tekemään? Sammalpentu, ole kiltti ja herää. Sammalpentu, älä lähde. Pääset lämpimään ja turvaan heti joen toisella puolella. Isäsi pitää sinusta huolen, minä lupaan. Jaksa vielä vähän minun pieni, urhea tyttäreni." Siniturkki painautui lähemmäs Sammalpentua ja kietoi hänet tassujensa väliin. "Sammalpentu, miten saatoin tehdä sinulle näin?"
Sydämeni särkyi hänen puolestaan, mutta nyt oli liian myöhäistä. Sammalpentu oli jo saapunut maailmaani. Kumarsin päätäni ja kuiskasin, "Sammalpentu, herää."
Tummanharmaa pentu avasi silmänsä ja katsoi minua. "Kuka sinä olet?" hän vinkui. "Miksi sinulla on tähtiä turkissasi?"
"Älä pelkää," kuiskasin. "Olen Lumiturkki. Olen täällä huolehtiakseni sinusta."
Sammalpentu ravisti turkkiaan ja asteli luokseni pienillä tassuillaan. Hänen henkensä painautui turkkiani vasten, mutta hänen ruumiinsa oli yhä kietoutuneena Siniturkkia vasten, mutta Sammalpentu ei huomannut sitä.
"Minulla on kylmä," Sammalpentu miukui. "Minulla on niin kylmä. Kylmä päästä häntään. Viikseni ovat jäässä, katso."
"Tiedän," vastasin ja nuolin hänen päälakeaan. "Tule mukaani niin pian tulee lämmin."
Sammalpentu epäröi ja katsoi minua suurilla vihreillä silmillään. "Entä emoni?"
"Kyllä hän pärjää," mau'uin. Se oli totta. Siniturkille koittaisi vaikeat ajat, eikä hän voisi koskaan unohtaa Sammalpentua, mutta lopulta hän työntäisi muistot syrjään ja keskittyisi klaaniinsa. Hän kyllä selviäisi.
"Mutta haluan olla hänen kanssaan," Sammalpentu vinkui. "Haluan emoni, Usvapennun ja Kivipennun."
"Tulet vielä näkemään heitä," lupasin. "Katselet heitä tähdistä, kunnes on heidän aikansa tulla luoksesi."
Hän painoi kasvonsa turkkiini ja nyökkäsi. Katsoin vielä kerran siskoani, sitten minä ja Sammalpentu kävelimme pois, seuraten kuunvaloa takaisin tähtiin.
