Kirjoittanut Erin Hunter. Suomentanut hopeapolkuu.blogspot.fi
Nuhanenä saapui korkeiden vuorien juurella olevan luolan suulle ja astui sivuun. "Sinun jälkeesi Tiikerikynsi," hän mutisi.
Tiikerikynsi kulki lihaksikkaan, harmaan parantajan ohi ja seisoi aivan luolan, emonsuun sisänkäynnillä. Varjot lankesivat kiville hänen tassujensa juuressa. Voimakas tuuli puski vasten korkokiviä pakottaen rinteessä olevat ruohonkorret vasten maata ja kilpaillen muutaman variksen kanssa, jotka ohjasivat siiveniskuillaan vireen takaisin maahan. Emonsuu oli hiljainen odottaessaan kissoja, joiden elämä tulisi muuttumaan vierailun jälkeen.
Tiikeritähti oli ollut täällä aikaisemminkin Myrskyklaanin oppilaana, mutta tällä kertaa kaikki olisi erilaista. Hän oli nyt tullut saadakseen päällikön yhdeksän henkeä. Tiikerikynsi oli saapunut Varjoklaaniin sen edellisen päällikön, Yötähden kuoltua. Varjoklaanin kissat olivat hämmentyneitä, peloissaan ja vieläkin järkyttyneitä verenhimoisesta Rikkotähdestä. Jos joku klaani tarvitsi vahvaa johtajaa, se oli Varjoklaani. Tiikerikynsi odotti oikeaa hetkeä, todisti taitonsa soturina ja metsästäjänä, osoitti uusille klaanitovereilleen, että Sinitähti oli tehnyt hänestä Myrskyklaanin varapäällikön, koska hän oli nähnyt Tiikerikynnen voiman ja tulevaisuuden päällikkönä. Mustajalan, Ruosteturkin ja Järkäleen, sekä myöhemmin muidenkin Varjoklaanin kissojen tuella Tiikerikynsi valittiin Yötähden seuraajaksi. Ja nyt Tiikerikynsi oli saanut sen, mitä oli aina toivonut. Nyt hän oli klaanin päällikkö jolla oli arvovaltaa. Nyt hänellä olisi voima kostaa vihollisilleen.
Ole valppaana Tulisydän. Tulen pian.
"Tiikerikynsi, kuu nousee," Nuhanenä maukui hänen takaansa.
Tiikerikynsi katsoi Nuhanenää tuntien kynsiensä painautuvan kiveä vasten. "Tähtiklaani kyllä odottaa minua," hän murisi. Kaikista kissoista, jotka olivat hyväksyneet hänen pyrkimyksensä, Nuhanenä oli ollut vaikein vakuuttaa. Mutta vaikka Nuhanenä ei ollutkaan täysin vakuuttunut, hän oli parantaja jotka elävät palvellakseen klaania, eikä hän voisi siksi vastustaa klaanin enemmistön mielipidettä.
"Tähtiklaani ehkä, mutta aamunkoitto ei," Nuhanenä mutisi.
Tiikerikynsi antoi kynsiensä tulla esiin kunnes ne kohtasivat kuunvalon. Nuhanenä räpäytti vetistäviä silmiään, mutta seisoi paikallaan. Tiikerikynsi tuhahti ja kääntyi takaisin tunnelia kohti. Hän otti syvään henkeä ja käveli sisään varjoihin, jotka pyyhkiytyivät vasten häntä kuin vesi, kunnes pimeys nielaisi hänet kokonaan. Hän käveli sokeana, tunnustellen viiksillään luolan seiniä, sekä asettaen jokaisen askeleensa varovasti kylmään ja kosteaan maahan, joka johti jyrkästi syvemmälle maan uumeniin. Hän pystyi kuulemaan Nuhanenän takanaan, sillä parantajan rahiseva hengitys kaikui ahtaassa tunnelissa. Tämä ärsytti Tiikerikynttä valtavasti. Kuka voi luottaa parantajaan, joka ei pysty parantamaan edes omaa sairauttaan?
Yhtäkkiä hänen askeliensa ääni muuttui ja seinä katosi hänen viiksiltään. Tiikerikynsi tiesi, että he olivat saapuneet Kuukivelle ja hän käveli vielä hitaammin eteenpäin, kunnes tunsi kylmän kiven kosketuksen kuonollaan. Nuhanenä liikkui lähemmäksi, kunnes Tiikerikynsi pystyi tuntemaan kyljessään tämän lämpimän hengityksen.
"Mene makuullesi ja kosketa kiveä nenälläsi," parantaja neuvoi.
Tiedän mitä pitää tehdä senkin hiirenaivo! Tiikerikynsi puristi hampaansa yhteen ja laskeutui tuntien kovan ja kylmän maan allaan. Hän painoi kuononsa vasten Kuukiveä ja sinä samana hetkenä kuunvalo lankesi luolan katossa olevasta reiästä sisään muuttaen kiven häikäisevän valkoiseksi. Tiikerikynnen sydän hakkasi. Tähtiklaani on täällä!
Nuhanenä asettui Tiikerikynnen vierelle. Soturi yritti olla kiinnittämättä huomiota lukuisten yrttien tuoksuihin, jotka kantautuivat parantajan huolittelemattomasta turkista. "Älä huolestu," Nuhanenä aloitti, "jos esi-isät eivät tulekkaan."
Oletko sokea? Kuukivi on kirkastunut merkiksi heidän saapumisestaan!
"Kun toin Yöturkin tänne," Nuhanenä jatkoi, "asiat eivät... menneet niin kuin olisi pitänyt. Tähtiklaani ei vastaanottanut häntä päällikkönämme, koska Rikkotähti oli vielä elossa."
Tiikerikynsi vastusti haluaan repiä tämän vanhan hiirenaivoisen kissan korvat päästä. Kaikki oli tällä kertaa toisin. "Mutta me tiedämme, että Rikkotähti ei elä enää," hän maukui. "Ja Varjoklaani itse on pyytänyt minua johtamaan heitä. Hylkäisikö esi-isät klaaninsa tahdon?"
Nuhanenä kuiskasi jotain, joka saattoi olla rukous ja maukui sitten kovaan ääneen, "Tähtiklaani tietää kohtalomme paremmin kuin yksikään meistä."
Ja se kohtalo on minun johtajuus! Tiikerikynsi ei ollut sillä tuulella, että olisi jaksanut jatkaa väittelyä marisevan parantajan kanssa. Hän sulki silmänsä ja tunsi vaipuvansa rauhallisesti uneen. Melkein heti viileä tuulahdus pyyhkäisi Tiikerikynnen turkkia ja häntä ympäröi havunneulasten ja ummehtuneen suon tuoksu. Tiikerikynsi avasi silmänsä ja katsoi ympärilleen. Hän seisoi ruohomättäiden täyttämän, tiheän mäntymetsän laidalla. "Olen.. olen Varjoklaanin reviirillä!" hän säpsähti.
"Et aivan," kehräsi kissa, joka saapui metsästä. "Tämä on meidän versiomme Varjoklaanista."
Tiikerikynsi tarkasteli tulijaa. Hän oli tummanharmaa kolli, jolla oli valkea vatsa ja kanervansiniset silmät. Kissan turkki loisti tähtien lailla ja Tiikerikynsi pystyi näkemään puiden ääriviivat hänen lävitseen.
"Olen Setritähti," Tähtiklaanin kissa maukui. "Tervetuloa."
Tiikerikynsi otti syvään henkeä ollessaan tietoinen asiasta, joka oli saanut hänen turkkinsa nousemaan pystyyn pitkin selkäpiitä. Tähtiklaani vastaanotti minut! "Onko täällä muita?" hän kysyi. Tarvitsen yhdeksän henkeä, en yhtä!
Setritähti viittoi hännällään kohti metsää. Varjot loistivat valon lailla kun pitkä kissojen jono kulki heitä kohti. Tiikerikynsi seisoi paikallaan ja katsoi heitä. He tulivat!
Pieni, kellanpunainen naaras kulki eteenpäin kunnes oli melkein hiirenmitan päässä Tiikerikynnen kuonosta. Tiikerikynsi perääntyi säikähtäneenä kun hän huomasi naaraan olevan täysin hengittämättä, mutta pian hänen mieleensä palasi, että nämä kissat eivät enää eläneet kuten hän.
"Olemme odottaneet sinua pitkään," naaras maukui. "Nimeni on Pikkulintu ja minä kuolin kykenemättä pelastamaan klaaniani Rikkotähdeltä. Nyt klaanistani voi tulla jälleen vahva."
Tiikerikynsi kumarsi päätään. "Jos autat minua, minä johdan klaanisi voittoon, jota se ei ole koskaan ennen kokenut."
"Voittaminen ei ole kaikki kaikessa," Pikkulintu maukui pehmeästi. "Joskus rauha on parempi vaihtoehto."
Usko mihin haluat. Kun minä olen päällikkö, minä käytän entistä klaaniasi kostaakseni jokaiselle kissalle, joka on tehnyt vääryyttä minulle.
Pikkulintu kallistui eteenpäin kurkottaen tassuillaan ja painoi kuononsa vasten Tiikerikynnen otsaa. "Annan sinulle myötätunnon hengen," hän kehräsi. "Yritä ymmärtää se, mikä on parhaaksi muille kissoille, ei vain sinulle ja anna sen ohjata tassujasi."
Samalla hetkellä Tiikerikynnen mielessä vilisi lukemattomia näkyjä kärsivistä kissoista, onnellisista kissoista, ja kissoista kauhun vallassa tai sähisemässä raivosta. Tiikerikynsi horjui erilaisten tunteiden voimasta.
"Pysy vahvana Tiikerikynsi," Pikkulintu kuiskasi. "Muiden kissojen tunteiden huomioiminen vaatii enemmän rohkeutta kuin arvaatkaan."
Tiikerikynsi suoristautui. Jos olen klaanin päällikkö ja sanani on laki, niin miksi minun pitäisi huolehtia siitä, mitä klaanitoverini ajattelevat? Tehtäväni on johtaa heitä; heidän on seurattava. "Kiitos Pikkulintu," hän maukui kovaan ääneen.
Pikkulinnun takana olleet saniaiset heiluivat kun pikkuruinen hahmo tuli esiin. Vain hiukan vastasyntynyttä pentua suurempi kolli tähtienhohtoisella, mustavalkealla turkilla hölkkäsi Tiikerikynnen eteen ja kallisti päätään katsoakseen ylös häneen. "Olen Mäyränhammas!" hän vikisi.
Tiikerikynsi tuhahti. "Oletko varma? Olet pienin soturi jonka olen koskaan nähnyt!"
Pienen kissan silmissä kävi vihan välähdys. "Olin Mäyrätassu kun kuolin, olin silloin neljä kuuta vanha. Rikkotähti pakotti minut ja sisarukseni mukaan taisteluihin ennen kuin meistä olisi pitänyt tulla edes oppilaita. Taistelin kuitenkin urheasti ja annoin henkeni pelastaakseni klaanini. Sen ansiosta mestarini, Kivihammas sanoi, että voin valita itselleni soturinimen."
Tiikerikynsi nyökkäsi. "Selvä. Joten minkä hengen annat minulle?"
Mäyränhammas räpäytti silmiään. "Ole kärsivällinen," hän varoitti. "Saat henkesi kun me haluamme antaa ne, et silloin kun haluat vastaanottaa ne." Mäyränhammas otti askeleen eteenpäin ja kurkottautui koskettaakseen kuonollaan Tiikerikynnen leukaa. "Annan sinulle hengen, jolla koulutat nuoria kissoja viisaasti. Kouluta heitä kun he ovat tarpeeksi vahvoja selviytyäkseen ensimmäisestä taistelustaan ja rohkaise heitä kuuntelemaan muita kissoja, kuten klaaninvanhimpia, jotta he oppivat klaaninsa historiaa."
Tiikerikynsi tunsi lämpivän tulvan pyyhkivän ylitseen, joka oli täynnä pienten pentujen ääniä. Hän muisti oman nuoruutensa, kun hän jätti pentutarhan ja aloitti oman koulutuksensa. Minä kyllä tulen kouluttamaan nuoria klaanitovereitani, hän vannoi. He oppivat pian, että kuuluvat metsän vahvimpaan klaaniin ja voittavat jokaisen taistelun!
Mäyränhammas hölkytti takaisin kadoten varjoon, joka ei ollut paljoakaan Tiikerikynnen etutassua suurempi ja seuraava kissa astui Tiikerikynnen eteen. Tiikerikynsi tuijotti epäuskoisesti suurta, punaruskeaa kissaa. "Mäntytähti!" hän säpsähti.
Punaturkkinen kolli nyökkäsi. "Kyllä, vaikka se ei ollutkaan nimeni kun kuolin."
Tiikerikynsi tunsi kynsiensä tulevan esiin ja painautuvan vasten pehmeää maata. "Niin, koska sinä olit kotikisu," hän murahti.
"Se oli valintani viimeiselle hengelleni," Mäntytähti sanoi. "Mutta tulin tänään tänne esi-isiemme luokse antaakseni sinulle hengen, jolla tiedostat sen, mitä tapahtuu klaanien ulkopuolella. Ulkopuolella on hyviäkin kissoja Tiikerikynsi. Älä unohda sitä." Mäntytähti painoi nenänsä vasten Tiikerikynnen nenää.
Sameat kuvat vihreistä niityistä, tulvivista joista, kaksijalkalasta ja ukkospoluista vilisivät Tiikerikynnen silmissä. Hän ravisti päätään. "Olen ensisijaisesti uskollinen Varjoklaanille," Tiikerikynsi murisi.
Mäntytähti kallisti päätään. "Soturilaki ei kerro sitä, mutta kaikki vieraat kissat eivät ole vihollisiasi ja heistä voi olla jopa apua." Mäntytähti kääntyi pois lähteäkseen, mutta katsoi vielä taakseen. "Olen ylpeä sinusta poikani," hän maukui. "Kun jätin metsän, luulin että en tulisi enää koskaan näkemään sinua, mutta siinä sinä kuitenkin olet, Varjoklaanin päällikkönä. Ei kuitenkaan ehkä niin kuin minä olisin toivonut," hän lisäsi, "mutta sinä olet kulkenut pitkän matkan ja ansaitset palkkiosi."
Ja tein sen kaiken ihan ilman sinua, Tiikerikynsi sähisi mielessään. Hänen turkkiaan kihelmöi kun hän ajatteli isäänsä -soturi, josta tuli kotikisu -kehtasikin antaa hänelle hengen, jollaisen oli itse elänyt. Ei haittaa vaikka menettäisin tämän hengen taistelussa, hän ajatteli.
Tiikerikynsi ei tunnistanut seuraavaa, pientä, vaaleanharmaata naarasta, joka astui hänen eteensä. Kuin lukien Tiikerikynnen ajatukset, naaras maukui, "Et tunne minua Tiikerikynsi. Nimeni on Valkohäntä ja kuljin näissä metsissä kauan sitten, kauemmin kuin voit edes kuvitella. Mutta jos olisimmekin tavanneet aikaisemmin, olisitkohan edes huomannut minua?"
Tiikerikynsi katsoi yllättyneenä naarasta vielä tarkemmin. Valkohännän pää ylsi juuri ja juuri Tiikerikynnen rinnan korkeudelle, sekä naaraan turkki roikkui laiskasti luisen vartalon yllä. Jos Tiikerikynsi olisi joutunut taistelemaan Valkohäntää vastaan, hän olisi voinut heittää naaraan helposti tassullaan sivuun kuin kärpäsen.
Valkohäntä ei antanut Tiikerikynnelle aikaa vastata. "Annan sinulle hengen, jolla sinun on ymmärrettävä, että koko ei ole kaikki kaikessa. Vahvuus ei aina tarkoita voimaa, ja sinun on kunnioitettava vihollisiasi ulkonäöstään riippumatta." Naaras kosketti kuonollaan Tiikerikynnen rintaa ja hän tunsi oudon tunteen leviävän kehoonsa kylmästi ja raskaasti kuin vesi turkissa. Tiikerikynsi alkoi täristä -ei vain kylmästä, vaan pelosta. Mitä hän pelkäsi? Tiikerikynsi puristi kyntensä syvemmälle maahan pysyäkseen paikallaan.
Valkohäntä katsoi Tiikeritähteä silmiin. "Varo pieniä kissoja," hän kuiskasi, kääntyi, ja käveli takaisin varjoihin.
Pitkäjalkainen, vaaleanharmaajuovainen kolli saapui seuraavaksi ja esitteli itsensä Saratähdeksi, Varjoklaanin päälliköksi ajalta, kun metsässä oli vielä viisi klaania. Saratähti oli vanha, mutta hänen äänensä kuului vahvana kun hän painoi kuonona Tiikeritähden otsalle.
"Annan sinulle Varjoklaanin ylpeyden hengen. Sinun on tiedettävä, että Varjoklaani selviää kaikista haasteista, eikä se tarvitse muiden apua vaikeimpinakaan aikoina. Kissasi löytävät tavan selviytyä jos vain annat heille siihen mahdollisuuden."
Tämä henki antoi Tiikeritähdelle tunteen, kuin hän kasvaisi sisältä korkeammaksi kuin kettu ja tukevammaksi kuin mäyrä varmana siitä, että Varjoklaani oli kaikista klaaneista vahvin. Mitä ikinä tulisikaan tapahtumaan, Varjoklaani selviytyisi siitä voittoisasti!
Punavalkoinen naaras astui Saratähden tilalle. "Olen Kukkatähti," hän maukui. "Kuten sinäkin, en ollut koskaan Varjoklaanin varapäällikkö. Silloinen päällikkö, Kirkasviiksi kuoli ensimmäisenä yönään päällikkönä ennen kun hän oli ansainnut yhdeksää henkeään ja nimittänyt uutta varapäällikköä. Parantajamme, Punahaava sai näyn Tähtiklaanilta aikaisin kukkivasta lumikellosta, joka osoitti esi-isien toivovan minut uudeksi Varjoklaanin päälliköksi." Kukkatähti astui lähemmäksi ja painoi nenänsä Tiikerikynnen leualle.
"Annan sinulle hengen, jolla annat kaiken uskosi Tähtiklaanille," hän kehräsi. "Luota soturiesi-isiisi, anna heidän johdattaa sinua pimeyden hetkellä ja kunnioita heitä jokaisella hengelläsi."
Tiikerikynnen turkki syttyi tähtien hehkuun aina kuonosta hännänpäähän. Tässä hengessä oli kauhua, mutta myös emon lämpöä.
Kukkatähti seisoi hetken katsellen Tiikerikynttä, kunnes takaa tullut pehmeä tönäisy sai hänet astumaan sivuun. Punaruskeajuovainen kolli työntyi eteenpäin ja Tiikerikynsi säpsähti huomatessaan pitkän arven kulkevan hänen korvastaan alas leukaan.
"Olen Punahaava," kolli maukui ja katsoi olkansa yli varmistaakseen, että Kukkatähti oli poistunut. "Olen parantaja, joka kertoi Kukkatähdelle, että Tähtiklaani oli valinnut hänet uudeksi päälliköksi. Sinun on kuitenkin tiedettävä jotain: Huijasin saaneeni näyn. Poimin Lumikellon, asetin sen keskelle leiriä ja kerroin kaikille, että esi-isämme ovat puhuneet. Tarvitsimme päällikköä ja annoin heille sellaisen." Punahaavan silmät näyttivät tulehtuneilta ja kuumeisilta kun hän astui eteenpäin painaakseen kuononsa vasten Tiikerikynnen leukaa. "Kuuntele Tähtiklaania, mutta älä anna sen sokaista omia tunteitasi. Annan sinulle hengen, jolla sinun on luotettava omiin vaistoihisi. Tähtiklaani ohjaa sinua, mutta vain sinä ohjaat klaanitovereitasi."
Tiikerikynsi nyökkäsi. Viimeinkin henki, missä on jotain järkeä! Hän tunsi luottamuksen aallon kulkevan rinnassaan, polttaen kuin tuli ja huutaen kuin tuuli. Vain hän tiesi mikä oli parhaaksi Varjoklaanille! Varjoklaanilaiset olivat nyt hänen kissojaan!
Tumma kilpikonnajuovainen naaras astui esiin. Naaraan silmät loistivat varjoista kuin kaksi keltaista kuuta. "Olen Sammalsydän," hän maukui. "Olin parantaja kauan sitten, aikana jolloin kissoja kuoli päivittäin klaanien välisissä, turhissa taisteluissa. Metsä hukkui vereen ja yrtit olivat tarpeettomia, sillä kissat kuolivat ennen kuin ehdin tehdä mitään pelastaakseni heidät. Olin muiden parantajien kanssa luomassa uutta lakia, jossa sotureiden ei tarvitse tappaa toisiaan voittaakseen. Mitä klaaneille tapahtuisikaan jos antaisimme vuodattaa kaiken veremme?" Sammalsydän kosketti Tiikerikynnen nenää omallaan. "Annan sinulle armon hengen, jolla sinun on tiedettävä, että voittaaksesi häviäjäkin voi jäädä seisomaan. Vastustajasi on kenties hävinnyt taistelun, mutta hän ansaitsee elää ja hänellä on oltava mahdollisuus yrittää uudelleen."
Mikä voitto se on, että olet säästänyt vihollisesi seuraavaa taistelua varten? Tiikerikynsi jäykisti itsensä uuden tunneryöpyn tullessa. Tiikerikynsi vihasi pehmeyden tunnetta, joka pörrötti hänen turkkiaan ja hän sulki mielensä kuvilta, joissa oli silvottuja ja verisiä sotureita. Jos he häviävät, he ansaitsevatkin kuolla!
Tiikerikynsi avasi silmänsä ja kohtasi Sammalsydämen katseen. "Armo tuo voimaa, muista se," hän mutisi. Tiikerikynsi hätkähti. Aistiko tämä vanha kissa, että hänen antamansa henki ei ollut Tiikerikynnelle mieluinen?
Sammalsydän käveli pois ja kissa, joka oli koko ajan seisonut Tiikerikynnen takana, asteli eteenpäin. "Sinulla on vielä yksi henki saamatta," maukui Setritähti. "Oletko valmis?"
Tiikerikynsi nyökkäsi. Vielä yksi ja minusta tulee Varjoklaanin oikea päällikkö!
Setritähti huokaisi. "Minun ei olisi koskaan pitänyt nimetä Risatähteä varapäällikökseni," hän maukui. "Kaikki ne ongelmat... Jos vain olisin tiennyt tulevan..." Hän nosti päänsä ja painoi kuononsa vasten Tiikerikynnen kuonoa. "Annan sinulle kaukonäköisyyden hengen, jolla voit ymmärtää tekojesi mahdolliset seuraukset. Se tulee olemaan vaikein tehtäväsi päällikkönä, mutta se on välttämätöntä klaanisi turvallisuudelle. Älä seisahdu, vaan katso eteenpäin ja valitse polku, joka johtaa sinne, minne haluat klaanisi päätyvän."
Tämä henki oli kirkas ja kimaltava kuin Kuukivi. Se tanssi pitkin Tiikeritähden turkkia terävöittäen kaikki hänen aistinsa, kunnes Tiikeritähdestä tuntui, että hän kykenisi näkemään selvästi aina Tähtiklaanin rajalle asti. Pian jokin ravisutti Tiikerikynnen takaisin tajuntaan.
"Mutta Setritähti, missä on minun rohkeuden henkeni? Sekä voiman taistelussa ja koston vihollisille? Tiikerikynnen ääni oli epävarma ja kimeä.
Setritähti katsoi häneen leppoisasti. "Sinulla on jo tarpeeksi rohkeutta, voimaa ja kostonhimoa. Tähtiklaanin tehtävä on antaa sinulle henkiä niihin taitoihin, jotka sinulta puuttuvat, tehdäksesi sinusta paremman päällikön kaikille kissoille, joista välität."
Tiikerikynsi heilautti korviaan. Jos Tähtiklaani uskoo minun voittavan taistelut ilman apua, kukapa minä olen väittämään vastaan?
"Kiitos Setritähti," hän maukui.
"Tervetuloa Tiikeritähti!" Setritähti julisti, astui taakse ja korotti äänensä. "Johda Varjoklaania hyvin jokaisella hengelläsi!"
"Tervetuloa Tiikeritähti!"
"Tiikeritähti!"
"Tiikeritähti!"
Tiikeritähti kylpi Tähtiklaanin kissojen hurraahuudoissa. Viimeinkin! Tätä olen odottanut koko ikäni. Tiikeritähti katseli ympärilleen ja näki joukon lähekkäin seisovia kissoja, jotka katsoivat häntä innokkaasti toiveikkain silmin. Hän tunnisti joukkiosta entisiä Varjoklaanin vanhimpia: Tuhkaturkki, Unikonvarsi, Mustakukka ja Aamupilvi. Ja heidän takanaan oli Yötähti, tai kenties nimeltään Yökarva, sillä hänhän ei saanut yhdeksää henkeään? Johdan klaaninne takaisin loistoonsa, Tiikeritähti lupasi heille mielessään. Luottakaa minuun.
Tähtienhohtoiset kissat alkoivat haihtua Tiikeritähden edestä. Nuhanenän ilmestyminen sai Tiikeritähden hyppäämään jaloilleen. "Olen ollut tässä koko ajan," Nuhanenä maukui. "On aika lähteä."
Tiikeritähti nyökkäsi. "Minulla on klaani johdettavana," hän julisti.
Nuhanenä pysähtyi ja katsoi Tiikerikynttä. "Tähtiklaani siunatkoon," hän maukui. "Tiikerikynsi, sinun on noudatettava sitä, mitä esi-isämme sanoivat sinulle tänään. Jos et kunnioita jokaisen hengen merkitystä, niin Tähtiklaani ei voi auttaa sinua."
Tiikeritähti jähmettyi. Uhkailiko parantaja häntä? "He eivät sanoneet mitään, mikä vaikeuttaisi sitä, mitä haluan klaanillani tehdä," hän murisi. "Sinä olet parantajani Nuhanenä. Sinä palvelet minua ennen klaanitovereitasi, ennen Tähtiklaania."
Nuhanenän silmät synkkenivät hetkeksi, mutta sitten hän kumarsi päänsä. "Tietenkin Tiikeritähti," hän mutisi.
Tiikeritähti käänsi päänsä ja tuijotti tähtien valossa kylpevää maata. "Varjoklaani on minun," hän kuiskasi. "Ja minulla on yhdeksän henkeä aikaa tehdä itsestäni ikimuistoinen!"
