Kuinka Kuukivi löydettiin

Kirjoittanut Erin Hunter, suomentanut http://hopeapolkuu.blogspot.fi/

Monia kuita sitten, metsän alkuaikoina, klaaninpäälliköt eivät pystyneet vaihtamaan kieliä esi-isiensä kanssa. Henget ilmestyivät päälliköille unissa, mutta päälliköt eivät kyenneet pyytämään heiltä neuvoja.
Näinä aikoina Tuuliklaanissa oli kissa nimeltä Perhonlento. Hänellä oli pehmeä, valkoinen turkki ja myrskyisen vihreät silmät. Hänen tassunsa olivat vikkelät ja hänen sydämensä oli kultainen, mutta hän oli levoton, helposti keskittymisensä menettävä ja unohtavainen. Hän saattoi palata metsästyspartiosta mukanaan marjoja riistan sijasta. Kun häneltä kysyttiin, että mitä varten marjat olivat, hän sanoi että ei tiennyt, mutta ajatteli niiden ehkä olevan hyödyllisiä.
Tuuliklaanin varapäällikkö Piikkiherneturkki löysi Perhonlennon useita kertoja haistelemassa kasveja toisten klaanien reviireillä. Jos muut klaanit olisivat löytäneet Perhonlennon reviiriltään, Piikkiherneturkki tiesi, että Tuuliklaani joutuisi maksamaan siitä.
Eräänä aamuna Tuulitähti oli johtamassa partiota ukkospolun vierustaa pitkin. Hän tunsi kaksijalkojen hirviön jyrinän tassuissaan ja kääntyi katsomaan sotureitaan. Hänen sydämensä oli hypätä kurkkuun.
Perhonlento oli ylittämässä ukkospolkua seuratessaan vaaleansinistä höyhentä, joka leijaili Varjoklaanin reviirille.
"Perhonlento!"
Tuuliklaanin päällikön ulvonta hukkui hirviön murinan alle kun Piikkiherneturkki syöksyi ukkospolun yli tönäissen Perhonlennon turvaan toiselle puolelle. Heidän kasvoilleen lensi soraa hirviön rymistellessä ohi, jättäen pahanhajuisen savuvanan jälkeensä.
"Pysyykää tässä," Tuulitähti sihahti partiolle ja riensi ukkospolun yli. Hän oli raivoissaan. Piikkiherneturkki ei ollut vain hänen varapäällikkönsä, hän oli myös Tuulitähden pentujen isä.
"Hiirenaivo!" Tuulitähti murisi valkoiselle soturille. "Tähtiä tuijottava, höyheniä katseleva, onttopäinen hiirenaivo! Olisit voinut kuolla -te molemmat olisitte voineet kuolla!"
Perhonlento pyöritteli tassuillaan hiekkaa. "Anteeksi Tuulitähti," hän maukui. "Tuntui kuin se olisi kutsunut minua."
"Höyhenkö?" Tuulitähti maukui. "Kutsui sinua minne?"
Perhonlento osoitti rosoisten vuorten harjannetta kaukaisuudessa, paljon klaanien reviireiden ulkopuolella.
"Selvä sitten," Tuulitähti sanoi. "Seuraa sulkiasi, täytä pääsi pilvillä ja syö vain marjoja minun puolestani. Jos et pysty omistautumaan soturilaille, emme voi luottaa sinuun klaanimme jäsenenä. Sinun on lähdettävä."
Perhonlento järkyttyi. "Mutta minä kuulun Tuuliklaaniin!"
"Tämä on rangastuksesi Perhonlento." Tuulitähden katse oli kylmä kuin pohjoistuuli.
Perhonlento jätti kotinsa surusta murtuneena. Hän käveli koko päivän ylittäen Varjoklaanin reviirin, kohti hampaiden näköisiä vuoria. Hänen kiivetessään ylemmäksi vuoria, ruohikko hänen tassujensa juuressa alkoi muuttua kiviseksi maaksi ja puiden sijaan oli järkäleitä, jotka olivat yhtä suuria kuin Nelipuun Puhujankivi. Aurinko laski harjanteen taakse muuttaen vuoret teräviksi, mustiksi hampaiksi.
Perhonlento oli nuolemassa naarmuuntuneita polkuanturoitaan kun rastas pyrähti pensaasta ja jatkoi kulkuaan matalalla lentäen. Perhonlento lähti rastaan perään ja jähmettyi kierrettyään suuren järkäleen. Hän tuskin huomasi linnun pakenemista oransille taivaalle. Hän tuijotti edessään olevaa vuorta, jossa oli suuri haukottelevan suun näköinen aukko.
Hän käveli varovaisesti sisäänkäynnille. Se oli sisältä täysin pimeä ja hiljainen, kuin ammottava kita. Ulkona varjot alkoivat pidetä. Perhonlento olisi helppo saalis yöpedoille. Hän haisteli tunnelin mustaa ilmaa; se ei haissut muille eläimille.
Perhonlento asteli sisään tunneliin tuntien kylmän kiven jalkojensa alla. Hän hiipi eteenpäin ja tunsi tunnelin kapenevan, sekä kulkeutuvan alaspäin. Välillä hän huomasi tunnelin jakautuvan eri suuntiin, mutta jokin johdatti häntä eteenpäin. Perhonlentoa alkoi huipata kaiken kylmyyden ja pimeyden keskellä, ja hän tunsi itsensä kevyeksi kuin hän olisi tehty pilvistä. Hänen häntänsä hipoi tunnelin kattoa. Kaikesta huolimatta hän kulki pelottomasti yhä syvemmälle vuoren sisään.
Perhonlento ei tiennyt kuinka kauan hän oli jo kulkenut, kun uusi tuoksu ajautui hänen sieraimiinsa. Se tuoksui raikkaalta ilmalta ja riistalta. Perhonlento pysähtyi. Hänen edessään pimeyden keskellä hehkui hopeahko valo, joka paljasti kimaltelevan luolan. Korkealla katossa hän näki kolmiomaisesta aukosta yötaivaan ja nousevan kuun. Kuu langetti hopeisen valonsa aukosta tunnelin keskellä olevaan kiveen.
Kivi oli kolmen hännänmitan korkuinen ja se kimalteli kuin kastepisarat hämähäkinseitillä. Perhonlento hiipi eteenpäin turkki väristen. Hän seurasi ymmärtämättään aistiaan ja kävi makuulle, sulki silmänsä, sekä painoi kuononsa vasten kiven kylmää pintaa. Sitten hän avasi silmänsä. Tunneli oli täyttynyt hohtavista kissoista.
"Tervetuloa Perhonlento. Olet löytänyt Kuukiven," yksi hengistä aloitti. "Se on pyhä paikka. Sinun on vietävä tieto tästä paikasta metsän kissoille."
"Mutta en voi!" Perhonlento möläytti. "Minut on karkoitettu." Hän painoi päänsä alas.
"Sinut on karkoitettu tismalleen niiden voimien takia, mitä me tarvitsemme," henki maukui. "Sinun uteliaisuutesi, sinun visiosi, sinun avoimuutesi ympäröiville merkeille. Me valitsemme sinut ensimmäiseksi parantajaksi."
Perhonlennon sydän täyttyi oudosta, roihuavasta riemusta. "Mitä se tarkoittaa?"
"Sinun on uhrattava itsesi klaanillesi," maukui toinen henki. "Tulet oppimaan parantavat yrtit. Tulet tulkitsemaan enteitä, joita me annamme neuvoammaksemme päällikköäsi vaikeiden kysymysten äärellä ja pitääksemme klaanisi turvassa."
Perhonlento ravisti päätään. "Tuulitähti ei anna minun koskaan palata."
"Onko se totta Tuulitähti?"
Perhonlento pyörähti ympäri ja näki varjoisan hahmon päälliköstään.
"Näet unia Tuulitähti," henki kuiskasi. "Tervehdi uutta parantajaasi. Hän tulee palaamaan luoksesi."
Tuulitähden korvat nykivät ja hänen turkkinsa tasoittui. Hän katsoi suoraan Perhonlennon vihreisiin silmiin, nyökkäsi, ja haihtui ilmaan.
"Nämä ovat kissat, jotka sinun on etsittävä," uusi ääni maukui. Kolme kissaa ilmestyi hänen eteensä. Heistä kukin nukkui palloksi käpertyneenä.
"Laikkuturkki Jokiklaanista," eräs hohtava kissa kehräsi astellen kilpikonnakuvioisen kissan luo.
"Kivisydän Varjoklaanista," kuiskasi toinen henkikissa tönien tummanharmaajuovaista kissaa, kunnes tämä murahti unissaan.
"Ja Pilvitäplä Myrskyklaanista." Ensimmäisenä äänessä ollut henki osoitti hännällään pitkäkarvaista mustaa kissaa, jolla oli valkoiset korvat ja rinta, sekä kaksi valkoista tassua.
"Tuo heidät tänne seuraavan puolikuun aikaan," henkikissat maukuivat, "ja me opetamme teille kaikille kuinka olla parantaja."
Kun henget hiipuivat pois jättäen vain tähtien tuikkeen jälkeensä, Perhonlento venytteli ja kietoutui mukavalle kerälle. Tänä yönä hän voisi nukkua Kuukiven rinnalla. Huomenna hän palaisi metsään klaanien ensimmäisenä parantajana.