Vaahteravarjon kosto

LUKU 1
”Katso eteesi Vaahteravarjo! Astuit juuri häntäni päälle!” Tuuliklaanin soturi vetäisi häntänsä sähisten lähelleen.
”Anteeksi Nopsalento,” Vaahteravarjo pahoitteli olkansa yli astellessaan syvemmälle kissojen sekaan. Täysikuun valo sai kaikkien turkit hohtamaan hopeisina ja Tammitähden ääni kaikui neljän suuren tammen ympärillä Vaahteravarjon yllä.
”Soturini jäljittivät kyykäärmeet niiden pesälle Käärmekivien lähelle ja tukkivat kuopan suun kivillä,” Myrskyklaanin päällikkö ilmoitti. ”Heidän rohkeutensa ansiosta reviirillämme ei ole sen jälkeen nähty ainoatakaan kyytä.”
”Heillä oli onnea, kun eivät tulleet purruiksi,” Varjoklaanin vanhus murahti Vaahteravarjon korvan juurella.
”Niinpä,” hänen klaanitoverinsa vastasi. ”Muistatko kun Suotassu astui kyyn päälle ensimmäisessä partiossaan? Se oli kamala tapa kuolla.”
Klaaninvanhin kohotti olkiaan. ”Olen nähnyt pahempaakin.”
Vaahteravarjo pyöräytti silmiään. Vain Varjoklaanin kissat kilpailivat kuolemistakin, joita olivat nähneet. Vaahteravarjo kiersi kiven ja ilmaantui keskelle Jokiklaanin kissoja. Heidän karvansa nousivat pystyyn ja Vaahteravarjo tunsi heidän katseidensa polttavan turkkiaan.
”Vaikka kokoontumisen aikaan vallitseekin rauha,” musta Jokiklaanin soturi, Sadeputous murisi, ”niin älä luulekaan, että pelkäisimme näyttää kynsiämme, senkin myrskyklaanilainen hiirenläjä.”
Vaahteravarjo laski päänsä alas. ”Tarkoitukseni ei ollut häiritä,” hän maukui. ”En ole jäämässä tähän.”
”Hyvä,” toinen jokiklaanilainen murisi hänen takanaan.
Vaahteravarjo pakotti turkkinsa pysymään tasaisena kulkiessaan vihamielisten sotureiden lävitse. Jokiklaani oli syystäkin vihainen. Myrskyklaani oli voittanut viimeisimmän taistelun Aurinkokivistä; tappio aiheutti enemmän katkeruutta kuin yksikään haava.
”Muista mitä tapahtui Koivunaamalle ja Kukkatassulle,” Sadeputous kuiskasi hänen korvaansa niin läheltä, että Vaahteravarjo pystyi tuntemaan hänen kuuman, kalankatkuisen hengityksensä. ”Ne kivet kuuluvat meille ja me olemme valmiita tappamaan klaanitoverisi yksi toisensa jälkeen, kunnes luovutatte.”
Vaahteravarjo oli kompastua omiin jalkoihinsa, kun muisto vilisi hänen silmissään: Omenahämy, vaaleanruskea Jokiklaanin soturi, jolla oli lävistävän vihreät silmät, oli iskenyt Koivunaamaa niin kovasti, että Myrskyklaanin soturi menetti tasapainonsa ja liukastui alas Aurinkokivien korkeimmalta huipulta läiskähtäen suoraan tulvineeseen jokeen. Koivunaaman oppilas, Kukkatassu syöksyi hänen peräänsä ja piti kaikilla voimillaan mestarinsa päätä pinnan yläpuolella, mutta virtaus oli liian kova ja he molemmat ajautuivat alavirtaan, kohti puoliksi upoksissa olleita astinkiviä.
Yhtenä kauhun hetkenä, tumma juovikas ja harmaa pilkullinen pää nousivat pinnan ylle pelosta kiljuen, kunnes molemmat katosivat jälleen vaahtoaviin aaltoihin. Heidät löydettiin kuolleina Myrskyklaanin rannalle huuhtoutuneina, aivan kuin se olisi ollut heidän viimeinen, epätoivoinen pyrkimyksensä palata kotiin.
Vaahteravarjo pidätteli raivoaan, mikä sykki häntä ympäröiviä sotureita kohtaan. Miksi Jokiklaani taisteli niin kiihkeästi muutamasta kivestä, jotka olivat selvästi Myrskyklaanin reviirillä? Hän laski päänsä alas ja työntäytyi vihamielisen kissajoukon lävitse. Hän päätyi aukion laidalle, missä varjot olivat tiheämpiä ja tarpeeksi synkkiä, jotta niiden sekaan voisi kätkeytyä. Yhtäkkiä vaaleanruskea hahmo ilmestyi hänen eteensä ja Vaahteravarjon sieraimet täyttyivät kalan hajusta. Hän tuijotti eteensä sydän takoen.
”Mitä sinä teet täällä?” Omenahämy sähisi. Kollin pitkät etukynnet kimmelsivät kuunvalossa, kun hän upotti ne maahan.
Sanat juuttuivat Vaahteravarjon kurkkuun. Hän katsoi Jokiklaanin soturin paatsamanvihreisiin silmiin ja yritti tasata hengitystään. Hän pohti, että katseliko kukaan myrskyklaanilainen häntä.
Omenahämy otti askeleen lähemmäksi ja laski päätään, kunnes hänen leukansa hipoi Vaahteravarjon korvaa. ”Tiedät varsin hyvin miten vaarallista sinun on olla täällä. Mitä tapahtuisi, jos klaanitoverisi näkisivät sinut puhumassa minulle?”
Vaahteravarjo kallistui eteen ja painoi poskensa vasten Omenahämyn höyhenenpehmoista turkkia. ”Minun oli tultava puhumaan kanssasi,” hän kuiskasi. ”Viime kerrasta on jo liian kauan. Odotin sinua saarnipuun luona joka yö, mutta sinä et koskaan tullut.”
Kollin hengitys lämmitti Vaahteravarjon niskaa. ”Tiedän,” hän kehräsi. ”Mutta taistelun jälkeen olemme lisänneet partioiden määrää jopa pimeän aikaan. En voi ylittää jokea tulematta huomatuksi.” Omenahämy otti askeleen taaksepäin ja Vaahteravarjo tunsi kylmän tuulen turkillaan. ”Yritän tulla uuden kuun aikaan. Asiat ovat varmasti rauhoittuneet jo siihen mennessä.”
”Kunpa vain et olisi tappanut Koivunaamaa,” Vaahteravarjo kuiskasi. ”Kaikista mahdollisista kissoista sen piti olla juuri Tammitähden poika!”
”Hän tunsi Omenahämyn jännittyvän turkkinsa alla. ”Se oli onnettomuus,” hän murisi. ”Tarkoitukseni ei ollut pudottaa häntä jokeen.”
Vaahteravarjo sulki silmänsä. ”Klaanitoverini eivät ajattele asiaa noin. He syyttävät sinua molemmista menetyksistämme.”
”Sitten he ovat typeryksiä.” Omenahämy nosti karvansa pystyyn, mutta sitten rentoutui jälleen. ”Mutta Aurinkokivet ovat aina tehneet meidän molempien klaanit hiukan hiirenaivoisiksi.” Hän nuolaisi Vaahteravarjon päälakea. ”Kiitos Tähtiklaanin, sinä et vahingoittunut taistelussa.”
Vaahteravarjo katsoi ylös häneen. Voi rakas soturini. Rakastan sinua koko sydämelläni. ”On jotain, mitä sinun pitäisi tietää,” hän maukui.
Omenahämy katsoi Vaahteravarjon pään yli kohti kuunvalossa kylpevää aukiota, jossa hänen klaanitoverinsa olivat.
”Voiko se odottaa?”
”Enpä usko.” Vaahteravarjo veti syvään henkeä. ”Odotan sinun pentujasi.”
Omenahämyn silmät välähtivät vihreinä kun hän avasi ne ammolleen. ”Oletko varma?”
Vaahteravarjo nyökkäsi. Jokiklaanin soturi koukisti hännän selkänsä ylle. ”Minusta tulee isä,” hän kehräsi. ”Uskomatonta.” Omenahämy kallisti päätään. ”Mutta nämä pennut tulevat olemaan puoliverisiä. Puoliksi jokiklaanilaisia. Mitä klaanitoverisi tulevat ajattelemaan siitä?”
”He eivät saa tietää,” Vaahteravarjo vastasi ja huomasi Omenahämyn sävähtävän. ”Eivät ainakaan vielä,” hän jatkoi. ”Kasvatan heidät kuin täysinä myrskyklaanilaisina, kunnes heidät ollaan hyväksytty täysin. Sen jälkeen kaikki saavat tietää totuuden. Miksi sillä olisi mitään väliä, vaikka heidän isänsä onkin eri klaanista?”
Omenahämy pörhisti turkkiaan. ”Sinulla on suuri usko klaanitovereihisi,” hän kuiskasi.
”Ei, vaan suuri usko Tähtiklaaniin ja soturilakiin.”
”Luuletko että Tähtiklaani hyväksyy tekomme?” Omenahämy kavensi silmiään.
”Luulen että soturiesi-isämme tietävät, että klaanimme tarvitsevat pentuja, ja me annamme klaanille niitä. Kuinka viattomat pentumme eivät saisi heidän hyväksyntäänsä? Heistä kasvaa hienoja sotureita, jotka ovat tasavertaisesti uskollisia Myrskyklaanille ja Jokiklaanille.” Vaahteravarjo kääntyi pois ennen kuin Omenahämy ehtisi sanoa mitään. ”Minun on palattava klaanitoverieni luokse ennen kuin he alkavat etsiä minua. Ehkäpä on parempi, että emme tapaa ennen kun pennut ovat syntyneet.” Hän vilkaisi olkansa yli. ”Mutta olet joka päivä ajatuksissani, rakkaani.”
Kulkiessaan aukiota ympäröiviin varjoihin, Vaahteravarjo kuuli nopeita tassunaskelia.
”Omenahämy! Siinähän sinä olet! Olen etsinyt sinua!” Vaahteravarjo pysähtyi ja toivoi että hänen turkkinsa valkeat kohdat eivät hohtaneet kuunvalossa. Tummanoranssi naaras painautui Omenahämyn olkaa vasten. ”Yksi Varjoklaanin vanhuksista kertoo tarinaa kissasta, joka nielaisi elävän sammakon,” hän maukui. ”Tule kuuntelemaan. Se on tosi hauska.”
Omenahämy seurasi naarasta kissajoukkoon katsellen huolestuneesti varjoihin, joissa Vaahteravarjo oli kyyristyneenä. Oranssi soturi koukisti häntäänsä, kunnes se lepäsi Omenahämyn selällä.
Vaahteravarjo paljasti hampaansa. Pysy kaukana hänestä, Ruokohohde. Hän on minun! Nämä pennut tulevat pitämään siitä huolen!

Vaahteravarjo, herää!” Pieni inkiväärin värinen naama työntyi okapensaan läpi, joka suojasi sotureiden pesää. ”Mehiläishäntä haluaa sinut aamupartioon. Olet myöhässä!”
”Hyvä on Nokkostassu, olen tulossa.” Vaahteravarjo vääntäytyi käpälilleen. Hän oli tuntenut viime yönä ensikertaa pentujensa kiemurtelevan sisällään. Johtuuko se siitä että isänne tietää teistä nyt? Hän taivutti päätään nuollakseen kylkensä sotkeutunutta turkkia ja asteli ulos pesästä. Hän tunsi olonsa oudon raskaaksi kasvaneen vatsansa takia.
Aukion ilma oli seisova ja kylmä, sekä se tuoksui vanhoilta lehdiltä ja kostealta maalta. Pieni oranssi oppilas loikki Vaahteravarjon ympärillä. ”Nopeasti! Milloin sinusta on tullut noin hidas?”
Vaahteravarjo pyyhkäisi häntä hellästi hännällään. ”Mitähän Peuraläiskä sanoisi jos puhuisit hänelle noin, hmm?”
Nokkostassu katsoi maahan kuullessaan mestarinsa nimen. ”Hän varmaan käskisi minut poistamaan punkkeja Jänisturkista kuun ajaksi,” hän myönsi.
Vaahteravarjo kehräsi, sillä oli liian iloinen pentujensa takia kiivastuakseen Nokkostassulle. ”Siinä tapauksessa olet onnekas, että minä en rankaise sinua. Menehän nyt ja anna minun keskustella Mehiläishännän kanssa.”
Oppilas puikkelehti vingahtaen pois ja Vaahteravarjo asteli Myrskyklaanin varapäällikön luokse, joka seisoi Tammitähden pesän sisäänkäynnin vierellä. Tummanruskeajuovikas kolli nyökkäsi tervehdykseksi kun Vaahteravarjo saavutti hänet.
”Haluaisin sinut mukaan aamupartioon” hän maukui. ”Pisamatoive lähtee johtamaan sitä.”
”Oikeastaan minulla olisi sinulle kerrottavaa,” Vaahteravarjo aloitti. Hän tassuissaan kihelmöi. ”En voi hoitaa tehtäviäni vähään aikaan. Odotan pentuja.”
Mehiläishäntä räpytti silmiään. ”Oh. Aivan. Minä… ööh… en osannut odottaa tuota. Siinä tapauksessa sinun on tehtävä vain se mihin pystyt. Tietääkö Tammitähti?”
”Ei vielä. Voisinko hoitaa tehtäviä leirissä tänään?” Vaahteravarjo ehdotti. Hän ei voinut vastustaa haluaan katsoa kaartuvaa vatsaansa. ”Voisin hakea kostutettua sammalta klaaninvanhimmille jos haluat.”
”Se olisi mahtavaa,” Mehiläishäntä maukui. Hän pyöritteli tassuillaan maata. ”Niin ja, öh, onnittelut.”
”Kiitos,” Vaahteravarjo kehräsi. ”Eikö tämä olekin mahtava uutinen?”
”Todellakin,” Mehiläishäntä maukui. ”Ja nämä pennut… heidän isänsä…?”
”Kasvatan heidät yksin,” Vaahteravarjo vastasi tiukasti.
Varapäällikkö näytti hetken säikähtäneeltä, mutta sitten kumarsi päällään. ”Kulkekoon Tähtiklaani sinun ja pentujesi kanssa.”
Yhä ilahduksesta väristen, Vaahteravarjo kääntyi ja asteli takaisin aukiolle. Hän voisi palata pesäänsä ja levätä kunnes koko muu klaani heräisi, sillä hänen ei tarvinnut lähteä aamupartioon. Vaahteravarjo tiesi että hänen olisi säästettävä voimiaan sitä hetkeä varten kun pennut syntyisivät.
Vaahteravarjo torkkui auringonvalon siivilöityessä pesän katosta ja heräsi rummuttaviin tassunaskeliin soturien pesän ulkopuolella. Pisamatoive ryntäsi sisään hänen pilkullinen kultainen turkkinsa pörhössä ja hänen silmänsä kimaltaen. ”Mehiläishäntä kertoi minulle uutisia sinusta!” hän kehräsi. ”Olen niin iloinen puolestasi!”
Vaahteravarjo nousi istualleen ja kietoi tuuhean, valkoisen häntänsä tassujensa päälle. ”Kiitos.” Näetkös Omenahämy? Klaanitoverini ovat vain ilahtuneita saadessaan uusia pentuja leiriin!
Pisamatoive seisoi Vaahteravarjon makuupaikan vierellä näyttäen tavallista ujommalta. ”Mehiläishäntä sanoi myös että tulet kasvattamaan nämä pennut yksin,” hän maukui.
Vaahteravarjo jännittyi. Hän ei ollut odottanut kysymyksiä pentujen isästä näin pian.
Pisamatoive katsoi alas pesän lattiaan. ”Johtuuko… johtuuko se siitä että heidän isänsä on kuollut?” Hän kohotti katseensa ja Vaahteravarjo miltei säpsähti toivon roihua naaraan silmissä. ”Ovatko ne Koivunaaman pentuja?” Pisamatoive kuiskasi. ”Jatkuuko veljeni elämä sinun kauttasi?”
Ilma sotureiden pesässä oli yhtäkkiä niin tiheää, että Vaahteravarjo ei pystynyt hengittämään. Tarjoaako Tähtiklaani minulle tavan saada pentuni klaanitoveriensa hyväksymiksi? En voi valehdella jos haluan kertoa totuuden myöhemmin. Hän tuijotti Pisamatoivetta pystymättä puhumaan.
Kultainen naaras ei näyttänyt tarvitsevan vastausta Vaahteravarjolta. Pisamatoive nyökkäsi hitaasti ja loiste hänen silmissään roihusi yhä voimakkaammin. ”Olen oikeassa, enkös olekin? Voi, kiitos Tähtiklaanin! Ja kiitos sinulle, Vaahteravarjo. Et tiedäkään miten paljon tämä merkitsee minulle. Luulin… luulin että en tulisi kokemaan iloa enää koskaan sen jälkeen, kun Koivunaama kuoli siinä kauheassa taistelussa. Mutta nyt voin auttaa sinua kasvattamaan hänen pentunsa, opettaa heille että heidän isänsä oli oikea Myrskyklaanin sankari, katsoa kun he ottavat hänen paikkansa klaanissa…” Hän ei malttanut pysyä käpälissään, vaan astui hellästi makuualustalle, kunnes oli kyyristyneenä Vaahteravarjon vierellä. Hän kosketti etutassullaan Vaahteravarjon oranssivalkeaa kylkeä. ”Toivottavasti Koivunaama näkee meidät,” hän kuiskasi.
Vaahteravarjo veti syvään henkeä. En ole sanonut ainoatakaan valhetta. Tämä kaikki on Pisamatoiveen johtopäätöksiä. Mutta en voi menettää tätä tilaisuutta saada pentuni tervetulleiksi sillä rakkaudella, minkä he ansaitsevat. Omenahämy kyllä ymmärtää että minun on ainakin toistaiseksi asetettava Myrskyklaani etusijalle. Hän painoi häntänsä vasten Pisamatoiveen olkaa.
”Sinä olet vastaus rukouksiini, Pisamatoive,” hän maukui pehmeästi. ”Minä ja minun pentuni emme ole enää yksin.”
Pisamatoiveen tummat meripihkaiset silmät kohtasivat hänen katseensa. ”Ette tule koskaan olemaan yksin,” hän lupasi. ”Nämä pennut tulevat olemaan parhain asia koskaan klaanissamme.”

LUKU 2
Tähtiklaani, pyydän, saa tämä loppumaan! Vaahteravarjo kiemurteli tuskissaan ja upotti kyntensä kuivaan sammaleen.
”Rentoudu,” Korppisiipi ohjeisti asettaessaan tassunsa Vaahteravarjon tärisevälle kyljelle.
Yritä itse rentoutua samassa tilanteessa, Vaahteravarjo halusi kirkua parantajalle, mutta hän sai hengitettyä vain juuri tarpeeksi selvitä hänen kehoaan lävistävästä kouristuksesta. Hän puristi hampaansa yhteen ja vastusti haluaan upottaa hampaansa Korppisiiven mustaan jalkaan.
”Se on kolli!” Pisamatoive hengähti. ”Voih, se on suurenmoinen!”
Korppisiipi kääntyi katsomaan. Vaahteravarjo retkotti makuualustallaan silmät suljettuina, yrittäen olla ajattelematta kipua, joka oli vielä tulossa. Jotain märkää ja kiemurtelevaa työnnettiin hänen kuonoaan vasten. Vaahteravarjo avasi suunsa vastustaakseen, ja haistoi sillä hetkellä ihanimman tuoksun, minkä oli ikinä haistanut. Hän nosti päätään ja katsoi silmiään räpytellen tummanruskeaa nyyttiä vierellään. Voi Omenahämy, sinulla on poika. Ja hän on kaunis!
”Nuole häntä, Vaahteravarjo,” Korppisiipi maukui. ”Se auttaa häntä hengittämään.”
Hetken ajan Vaahteravarjo halusi käskeä muita kissoja poistumaan ja jättämään hänet kahdestaan tämän pikkuruisen arvokkaan olennon kanssa. Mikään ei olisi koskaan ihmeellisempää kuin sen sydämenlyönnin hetki, jona hän tapasi ensimmäisen pentunsa. Sitten hänen kehonsa vääntyili uuden kipuaallon kourissa ja sai hänet ulvomaan. Korppisiipi työnsi pennun nopeasti pois tieltä. ”Ota sinä hänet, Pisamatoive,” hän käski.
”Mielelläni,” kuului naaraan vastaus. ”Tule tänne pikkuinen. Puhdistetaan ja kuivataan sinut.”
Vaahteravarjo yritti sanoa, että pystyi itse huolehtimaan omista pennuistaan, mutta kouristus yltyi voimakkaammaksi ja yhtäkkiä hänen vierellään makasi toinen pentu, jonka suu oli avattuna äänettömään maukaisuun, ja jonka turkki oli valkoinen inkiväärin värisillä läiskillä, aivan kuten emollaankin.
”Toinen kolli,” Korppisiipi julisti. ”Olet jaksanut hyvin, Vaahteravarjo.” Parantaja pyyhki tassullaan hänen vartaloaan. ”Vielä yksi ja siinä se. Pysy keskittyneenä.”
Vastustamaton halu olla yksin pentujensa kanssa antoi Vaahteravarjolle uutta voimaa ja viimeinen pentu pujahti ulos melkein kerralla.
”Naaras!” Korppisiipi kehräsi. ”Pienempi kuin veljensä, mutta hän on erinomaisessa kunnossa. Sinun vuorosi ottaa heidät hoitaakseen, Vaahteravarjo.” Hän työnsi kaikki kolme pentua Vaahteravarjon vatsaa vasten. Vaahteravarjo kohottautui ylös ja katseli pentujaan hämmästyksissään. Minä tein sen, Omenahämy! Kaksi poikaa ja tytär!
”He ovat upeita,” Pisamatoive kuiskasi ääni tunteen voimasta väristen.
Korppisiipi nyökkäsi. ”Teit hyvää työtä, Vaahteravarjo. Jätämme sinut nyt lepäämään, mutta tuon sinulle joitakin yrttejä aurinkohuipun jälkeen. Tunnetko olevasi kunnossa?” Hänen silmissään näkyi välähdys huolestumista, ja Vaahteravarjo tunsi myötätuntoa nuorta parantajaa kohtaan.  Kolli oli ollut Myrskyklaanin ainoa parantaja siitä lähtien kun Kaurapilkku kuoli vain kaksi kuuta sitten, ja tämä oli yksi ensimmäisistä synnytyksistä, joita hänen oli valvottava.
”En ole koskaan voinut paremmin,” hän vastasi Korppisiivelle. Vaahteravarjon kurkku tuntui kuivalta ja kipeältä. ”Voisinko saada vain hiukan vettä?”
”Minä voin tuoda,” Pisamatoive tarjoutui loikaten pois makuupaikalta ja kadoten pesästä ulos.
Korppisiipi katsoi kun Pisamatoive poistui. ”Sinä olet saanut hänet jälleen tuntemaan, että elämä on elämisen arvoista,” parantaja mainitsi. ”Hän otti veljensä menettämisen raskaasti.”
Vaahteravarjo työnsi kuononsa pentujensa pehmoisiin turkkeihin. ”Nämä pennut ovat lahjani koko Myrskyklaanille,” hän kuiskasi. ”Tulen kiittämään Tähtiklaania heistä joka päivä koko loppuelämäni.”
Korppisiipi kosketti häntä hellästi hännänpäällään. ”Ja Myrskyklaani kiittää sinua,” hän maukui.
Kuten Jokiklaanikin, Vaahteravarjo lisäsi mielessään. Riita Aurinkokivistä tulee unohtumaan kun klaanit saavat tietää jakavansa nämä täydelliset soturit!

”Otatko vieraita vastaan?” kuului matala ääni pentutarhan sisäänkäynniltä.
”Tietenkin! Tule sisään,” Vaahteravarjo maukui yrittäessään houkutella naarapentua alas hänen päänsä päältä. Kolmen auringonnousun vanhoina, he hämmästyttivät Vaahteravarjoa taidollaan olla samaan aikaan eri puolilla pentutarhaa ollessaan kuitenkin jatkuvasti painautuneena hänen vatsaansa vasten.
Tammitähden leveät, tummanruskeat kasvot ilmestyivät oksien lävitse. ”Hei, pikkuiset,” hän kehräsi. Naaraspentu säpsähti äänen kuullessaan. Irrotettuaan pienet kyntensä Vaahteravarjon korvasta, hän liukui tömähtäen alas sammalille.
”Tässä on Tammitähti, Myrskyklaanin päällikkö,” Vaahteravarjo kertoi pennuille. Hän yritti työntää heidät riviin, mutta pentujen silmät olivat yhä suljettuina ja vieraan kissan tuoksu oli liian vastustamaton, joten kaikki kolme taapersivat Tammitähteä kohti tynkähännät ojossa ja suut avattuina kimeisiin maukuihin.
Tammitähti työnsi heidät tassullaan hellästi takaisin Vaahteravarjon lähelle. ”En ole vain heidän päällikkönsä,” hän muistutti Vaahteravarjoa. ”Koivunaama oli poikani. Nämä kissat ovat sukulaisiani.” Tammitähden silmät kostuivat tunteen voimasta hänen katsellessa alas pentuihin. ”Kunpa Koivunaama olisi näkemässä heidät.”
Vaahteravarjon turkkia kuumotteli ja pisteli. ”Olen varma että hän katselee Tähtiklaanista,” hän maukui. Pennut työntyivät hänen vatsalleen ja hiljenivät alkaessaan imeä maitoa.
”Poikani oli hieno soturi,” Tammitähti jatkoi. ”Klaanimme on ylpeä jos Koivunaaman henki elää hänen pennuissaan.”
Kuului oksien rapinaa ja Pisamatoive ilmestyi pesään myyrä leukojensa välissä. Hän asetti sen makuupaikan vierelle. ”Otin parhaimman saaliin tuoresaaliskasasta juuri sinulle,” hän kertoi Vaahteravarjolle ylpeänä.
”Kiitos,” Vaahteravarjo maukui käheästi. Hän pohti, että olisiko törkeää pyytää Tammitähteä poistumaan. Hänen tarkkailunsa teki hänet yhä hermostuneemmaksi.
Pisamatoive kääntyi Tammitähden puoleen. ”Eivätkös nämä pennut olekin täydellisiä?” hän kehräsi. ”Näen selvästi Koivunaaman heistä jokaisessa!”
Vaahteravarjo vilkaisi pieniä nyyttejä vatsansa kaarteessa. Kollia lukuun ottamatta, jolla oli laikukas turkki kuten hänelläkin, pentujen turkit olivat täysin saman ruskean sävyiset kuin Omenahämyllä. Koivunaama oli ollut tummanruskeajuovikas, lähes musta. Sydän takoen hän odotti Tammitähden mainitsevan turkkien väristä, mutta sen sijaan hän kysyi, että oliko pennuilla jo nimet.
Vaahteravarjo käytti häntäänsä osoittaessaan kutakin pentua heitä häiritsemättä. ”Ajattelin nimetä ruskean kollin Havupennuksi, hänen veljensä Laikkupennuksi, ja heidän siskonsa Kukkapennuksi.” Vaahteravarjo piti tauon kun hänen hännänpäänsä lepäsi pienen naaraspennun päällä. Hän oli kaikista pörröisin ja hänen korvansa olivat niin pienet, että ne hädin tuskin näkyivät karvojen seasta. Vaahteravarjosta tuntui kuin hänen sydämensä halkeaisi rakkaudesta. Kunpa sinäkin voisit nähdä heidät nyt, Omenahämy!
”Erinomaiset nimet,” Tammitähti maukui.
”Etkö halunnut nimetä yhtäkään heistä Koivunaaman mukaan?” Pisamatoive kysyi kuulostaen pettyneeltä.
Vaahteravarjo ei nostanut katsettaan pennuistaan. ”Haluan heistä jokaisen olevan oma itsensä,” hän selitti nopeasti. ”Eikä vain kaiku kuolleesta kissasta.”
Vaahteravarjon helpotukseksi Tammitähti kehräsi. ”Myrskyklaani on onnekas, kun sillä on sinut kuningattarena, Vaahteravarjo. Tulen katsomaan innolla näiden pentujen kasvamista.”
”En malta odottaa päästä näkemään jokiklaanilaisten ilmeitä kun he kuulevat pennuista seuraavassa kokoontumisessa,” Pisamatoive sähisi.
Vaahteravarjon sydän takoi lujempaa. ”Kunpa minäkin olisin näkemässä sen. Pidä huolta että kerrot heille, että olen saanut kolme täydellistä, vahvaa pentua, joista tulee loistavia sotureita!” hän sanoi Pisamatoiveelle. ”Erityisesti Omenahämylle. Kerro hänelle ensimmäisenä.”
Vaalean inkiväärin värinen naaras räpytti silmiään. ”Miksi puhuisin sille kapiturkille?” hän murisi. ”Hän tappoi Koivunaaman!”
”Juuri sen takia!” Vaahteravarjo vastasi kiireesti. ”Hänen on saatava tietää että Myrskyklaani on näiden pentujen ansiosta vahvempi kuin koskaan.”
Pisamatoive nyökkäsi. ”Niin tietenkin.” Hän työnsi kyntensä esiin ja upotti ne pentutarhan sammaleiseen lattiaan. ”Vihollisillamme on nyt vielä enemmän syytä pelätä meitä!”
Tammitähti irvisti paljastaen keltaiset hampaansa. ”Jokiklaani on saattanut riistää meiltä kaksi hienoa kissaa, mutta kiitos Koivunaaman, meillä on nyt kolme soturia lisää puolustamassa sitä, mikä on oikeutetusti meidän.”
Vaahteravarjo säpsähti. ”Soturilaki sanoo, että meidän on armahdettava soturit, jotka olemme voittaneet,” hän huomautti.
”Omenahämy ei antanut yhtään armoa Koivunaamalle ja Kukkatassulle!” Pisamatoive sähisi ja piiskasi hännällään.
Se oli onnettomuus! Vaahteravarjo tahtoi huutaa. Koivunaama putosi! Kukkatassun ei olisi ikinä pitänyt seurata häntä jokeen! Mutta hän piti itsensä kurissa. Hän ei voinut antaa Pisamatoiveen epäillä hänellä olevan myötätuntoa Omenahämyä kohtaan. Ei vielä.
Tammitähti alkoi perääntyä pentutarhasta. ”Juuri nyt on tärkeintä, että Vaahteravarjo ja hänen pentunsa ovat turvassa ja voivat hyvin,” hän maukui. Päällikön äänessä oli synkkä sävy, mikä sai Vaahteravarjon karvat nousemaan pystyyn. ”Kasvatamme heistä hienoja sotureita, kuten hänen isänsä,” Tammitähti vannoi, ”ja annamme heidän kostaa hänen kuolemansa, kun he ovat siihen valmiita.” Hän kääntyi ja katosi aukiolle.
Pisamatoive kumartui pörröisten pienten hahmojen ylle ja kosketti kuonollaan kutakin kiemurtelevaa nyyttiä. ”He ovat veljeni lahja klaanille,” hän kuiskasi. ”Ja arvokkain asia koko metsässä!”
Vaahteravarjo vastusti haluaan lyödä Pisamatoive kauemmaksi. Nämä ovat minun pentujani, eivät sinun! Hän kuitenkin tiesi että naaraan ystävyyssuhde takaisi pennuista tulevan rakastettuja koko Myrskyklaanissa. Kun olisi heidän aika tulla oppilaiksi, totuus heidän isästään ei voisi enää rikkoa klaanitoverien välistä uskollisuutta. Jopa Tammitähti ymmärtäisi, kun hän kohtelisi pentuja omina persooninaan, eikä sen mukaan, mitä perimää he kantoivat. Ja kun Jokiklaani tutustuu heihin, he tulevat tuntemaan samoin!

LUKU 3
”Katso tätä Havupentu!” Kukkapentu nappasi kuivan sammalpalan leukojensa väliin ja ravisteli sitä voimakkaasti.
Havupentu otti sammalen häneltä ja heitti sen aukiolle. Molemmat pennut ryntäsivät sen perään ja Kukkapentu loikkasi sammalen päälle. ”Minun!” hän julisti.
”Etkö halua mennä mukaan leikkimään?” Vaahteravarjo kysyi Laikkupennulta, joka makasi hänen vatsansa kaarteessa. Kollipennun turkki oli täysin samanvärinen kuin hänellä, joten oli vaikeaa erottaa mistä kunkin turkki alkoi ja mihin se loppui. ”Heillä näyttää olevan hauskaa.”
Laikkupentu pudisti päätään. ”Minulla on hyvä tässä,” hän maukui painautuen tiukemmin emoaan vasten. ”Etkös sinä tarvitse minut pitämään sinut lämpimänä?” Pennun vihreät silmät katsoivat Vaahteravarjoa odottavasti.
Vaahteravarjo päästi naurun kehräyksen. Hän hädin tuskin pystyi tuntemaan pikkuruista kissaa vierellään. Oli sateisen lehtisateen aika ja taivas oli harvinaisen pilvetön. Auringonsäteet olivat juuri tarpeeksi lämpimiä saadakseen kissat ulos pesistään, vaikka maa olikin kylmä ennustaen tulevaa lehtikadon aikaa.
”Teet oikein hyvää työtä,” hän vastasi Laikkupennulle. ”Saatan joutua jakamaan sinut klaaninvanhimpien kanssa, että heille ei tulisi enää kylmä.”
Kollipennun vihreät silmät aukenivat ammolleen. ”Ei! Haluan pysyä kanssasi aina ja ikuisesti! Jopa silloin kun olen oppilas!”
Vaahteravarjo painoi kuonollaan hänen päälakeaan. ”Siihen on vielä neljä kuuta, pikkuinen. Siihen mennessä olet jo niin iso ja vahva, että olet iloinen kun pääset pois pentutarhasta ja aloitat koulutuksen!”
”Enkä ole,” Laikkupentu mutisi upottaen kasvonsa emonsa rintaturkkiin. ”En koskaan halua jättää sinua.”
Kukkapentu ja Havupentu seisoivat vieretysten sammalta katsellen.
”Sinä revit sen palasiksi!” Havupentu sanoi. ”Se ei enää pyöri, katso.” Hän työnsi käpälällään tomuisia sammalen rippeitä.
Kukkapentu kohotti olkapäitään. ”Se yritti paeta ja minä nappasin sen!”
Yksi klaaninvanhimmista, harmaajuovikas kolli nimeltä Jänisturkki, asteli hitaasti pentujen luokse. ”Näyttää siltä että Kukkapentu tappoi sen,” hän havainnoi. ”Haluatteko leikkiä toista leikkiä?”
”Kyllä kiitos!” Havupentu maukui.
Jänisturkki pyöritti etutassullaan pienen kiven keskelle aukiota. Sitten hän työnsi pientä keppiä kuonollaan, kunnes se oli hiukan alle ketunmitan päässä kivestä. Vaahteravarjo kohottautui istualleen katsomaan.
”Seisokaa tällä oksalla,” Jänisturkki maukui osoittaen suuntaa hännällään,” ja loikatkaa tuolle kivelle koskettamatta maata.”
Kukkapentu räpytteli silmiään. ”Mutta sehän on melkein toisella puolella aukiota!”
”Minun olisi kasvatettava siivet hypätäkseni noin kauas!” maukui Havupentu,
”Älkää olko hiirenaivoisia,” Jänisturkki tuhahti. ”Isänne pystyi loikkaamaan kaksi kertaa tätä pidemmälle ja laskeutumaan pienimmällekin lehdelle tulematta kärpäsenkään huomaamaksi.
Vaahteravarjo tunsi hätäännyksen vatsallaan. Hänen vierellään, Laikkupentu nousi istumaan ja kallisti päätään. ”Jänisturkki on kamala käskyttäjä!” hän vinkaisi.
Kukkapentu kyykisteli oksan takana valmistautuen hyppyyn. Hän loikkasi ähkäisten eteenpäin, mutta hänen takajalkansa osui oksaan. Hän horjahti kyljelleen ja tömähti Jänisturkin tassujen juurelle.
”Hmph!” vanhus mutisi. ”Yritä uudelleen.”
Tällä kertaa Kukkapentu ei kompastunut oksaan, mutta hänen loikkansa ylsi hädin tuskin puoliväliin kivestä. Jänisturkki pudisti päätään. ”Sinun vuorosi, Havupentu,” hän purisi.
Pieni ruskea kolli näytti hyvin päättäväiseltä kyyristyessään maata vasten. Hän loikkasi ilmaan melkein Jänisturkin korvien korkeudelle, mutta putosi melkein suoraan maahan, aivan kuten kävyt putoavat puista.
Jänisturkin oli väistettävä, että ei jäisi hänen alleen. ”Varo vähän!” Hän nuolaisi rintaansa muutaman kerran. ”Koivunaama pystyi loikkimaan litistämättä muita kissoja,” hän murahti.
Vaahteravarjo ei pystynyt enää kuuntelemaan. Hän nousi ylös ja asteli aukiolle, jolloin Laikkupentu vierähti vingahtaen hänen viereltään. ”Ehkäpä he ovat perineet taitonsa minulta, Jänisturkki,” hän maukui. ”Minäkään en osaa loikkia.”
Vanha kolli kavensi silmiään. ”Et sinäkään ole erityisen huono,” hän raakkui. ”En voi uskoa miten yksikään Koivunaaman pentu voi olla yhtä kömpelö kuin mäyrä.” Hän katsahti Kukkapentuun, joka nuoli tassuaan, mikä oli osunut oksaan.
Veri alkoi kohista Vaahteravarjon korvissa. ”En anna kenenkään arvostella pentujani ennen kuin he ovat edes aloittaneet soturikoulutustaan!” hän sähisi. ”Laikkupentu, tule tänne! Me lähdemme metsään kävelylle!”
Laikkupentu kipitti hänen luokseen, mutta Kukkapentu näytti nyrpeältä. ”Haluan jäädä tänne ja harjoitella hyppimistä,” hän maukui. ”Haluan tulla yhtä hyväksi kuin Koivunaama.”
Jänisturkki näytti tyytyväiseltä. ”Sinun pitäisi olla hyvin ylpeä siitä, kuka isäsi oli,” hän kehräsi. ”Muistan kun olimme vaanimassa fasaania kaksijalkalassa. En ollut koskaan ennen nähnyt niin suurta lintua, mutta Koivunaama oli peloton ja niin äänetön, että en kuullut häntä tuulessa kahisevien lehtien läpi!”
”Minusta pentujen olisi hyvä venytellä jalkojaan leirin ulkopuolella,” Vaahteravarjo maukui keskeyttäen Jänisturkin muistelmat. ”Tulkaahan kaikki! Eikä vastaväitteitä, Kukkapentu.”
Laikkupennun Omenahämystä muistuttavat vihreät silmät aukenivat suuriksi. ”Saammeko mennä ulos? Luulin että meidän on pysyttävä leirissä kunnes olemme tarpeeksi vanhoja oppilaiksi.”
”Olen kanssanne, joten olette täysin turvassa,” Vaahteravarjo sanoi hänelle. Tammitähti ja Mehiläishäntä olivat partioimassa ja Pisamatoive oli lähtenyt tarkistamaan kivimuurin Käärmekivillä. Jänisturkki oli löntystänyt takaisin auringonvalaisemalle tilkulleen klaaninvanhimpien pesän ulkopuolelle. Muutamaa torkkuvaa kissaa lukuun ottamatta koko leiri oli tyhjä. Kukaan ei huomaisi jos hän veisi pennut ulos.
Yhtäkkiä Vaahteravarjosta tuntui kuin hän ei voisi olla rotkossa enää hetkeäkään. Häntäänsä heilauttaen, hän asteli kohti leirin tunnelia. Pennut kipittivät hänen perässään jännityksestä sirkuttaen.
”Minä nappaan mäyrän!” Havupentu ylpeili.
”Minä katselen kun se mäyrä syö sinut ensin!” Kukkapentu huusi.
Laikkupentu juoksi Vaahteravarjon perässä. ”Älä anna mäyrän syödä minua!” hän vinkui.
Vaahteravarjo pysähtyi leirin sisäänkäynnillä ja kääntyi nuolemaan Laikkupennun korvia. ”En koskaan antaisi teille sattua mitään pahaa,” hän lupasi. Hän vielä kerran vilkaisi, että kukaan ei tarkkaillut heitä, ja työnsi pentunsa piikkihernetunneliin.
”Auts, tunneli on piikikäs!” Kukkapentu vinkui.
”Älä pysähdy,” Vaahteravarjo kannusti. Tassut kovaa maata rummuttaen, pennut syöksyivät ulos tunnelista ja jähmettyivät niille sijoilleen katsellen ympärilleen.
”Vau, leirin ulkopuolinen maailma on suuri!” Havupentu hengähti.
”Se on vielä suurempi rotkon laella,” Vaahteravarjo maukui ja työnsi pentujaan kohti polkua, joka johti metsään. Hänen turkkiaan pisteli ajatus siitä, että palaava partio näkisi heidät.
Pennut kipittivät rinnettä ylös Kukkapennun johtamana. He näyttivät tavallistakin pienemmiltä puunrunkojen rinnalla. Vaahteravarjo johdatti pentujaan pitkin vähän käytettyä polkua, joka kulki tiheässä aluskasvillisuudessa. Pennut halusivat pysähtyä haistelemaan jokaista lehteä, mutta Vaahteravarjo piti heidät liikkeessä. Hän kulki makeantuoksuisten saniaisten alta siinä toivossa, että kasvien tuoksu peittäisi heidän jälkensä.
Aluskasvillisuus alkoi väljetä ja läiskyvän veden ääni kaikui puissa. Havupentu heilautti korviaan. ”Mitä tuo on?” hän maukui. Hän yritti kurkistaa kasvuston läpi, mutta kompastui maassa olevaan oksaan ja kaatui kuonolleen. Vaahteravarjo nosti pienen kollin käpälilleen ennen kuin tämä ehtisi päästää vingahdustakaan. Onneksi Jänisturkki ei ollut näkemässä tuota, Vaahteravarjo ajatteli. Hänen oli myönnettävä, että nämä pennut olivat kömpelömpiä kuin muut Myrskyklaanin pennut.
Laikkupentu jatkoi kulkuaan kun hänen emonsa oli Havupennun luona, ja Vaahteravarjo kuuli hänen vingahtavan yllättyneenä. ”Vettä! Vettä kaikkialla! Katsokaa!”
Hänen pesätoverinsa kipittivät seisomaan hänen vierelleen aluskasvillisuuden rajalle. Vaahteravarjo liittyi heidän seuraansa ja katsoi joen kirkasta kimmellystä.
”Se on kaunein asia, minkä olen koskaan nähnyt,” Kukkapentu kuiskasi.
”Mistä tämä kaikki vesi on tullut?” maukui Havupentu.
Vaahteravarjo mietti hetken. ”En oikeastaan tiedä,” hän myönsi. ”Ylävirralla, Tuuliklaanin rajalla on syvä rotko-”
”Voimmeko mennä sinne?” Kukkapentu vaati.
Vaahteravarjo pudisti päätään. ”Ei, pikkuinen. Se on aivan liian kaukana. Mutta lupaan, että tulet vielä näkemään sen.”
Laikkupentu, joka oli yleensä arka ja antoi sisarustensa kokeilla kaikkea uutta ensin, taapersi kohti kiviä veden rajalla.
”Ole varovainen!” Vaahteravarjo varoitti.
Laikkupentu katsoi emoaan silmät kimmeltäen ja viikset vesipisaroista tihkuen. ”Ei mitään hätää,” hän maukui. ”Katso!”
Ennen kun Vaahteravarjo ehti pysäyttää häntä, Laikkupentu loikkasi veteen. Pentu katosi yhdeksi sydämenpysäyttäväksi hetkeksi, mutta sitten hänen inkiväärin ja valkoisen värinen päänsä nousi pinnalle. ”Katso minua!” hän vikisi.
Havupentu ja Kukkapentu ryntäsivät rannalle liittyäkseen veljensä seuraan. Muutamalla askeleella, heidän tassunsa upposivat pieniin kiviin ja vesi loiskui vasten heidän pehmeitä vatsaturkkejaan, ja pian he jo uivat vedessä.
Vaahteravarjo tunsi rakkautensa roihuavan auringon voimalla. Voi Omenahämy! Ei ole epäilystäkään etteivätkö pentumme olisi puoliksi Jokiklaanista!
Laikkupentu saavutti vedestä törröttävän oksan ja kiipesi sen päälle. Vesi virtasi alas hänen turkistaan saaden sen kiiltäväksi kuin variksen sulat. Hän ei näyttänyt hiirtäkään suuremmalta kun hänen turkkinsa oli painautuneena ihoa vasten ja hänen kylkensä kohoilivat kun hän tasasi hengitystään. ”Oletko kunnossa?” Vaahteravarjo kysyi huolestuneena.
Laikkupentu nyökkäsi yhä liian hengästyneenä puhumaan. Vaahteravarjo kiiruhti rannalle. Hän vihasi tassujensa kastelemista, mutta ei ollut varma oliko Laikkupennulla tarpeeksi voimia uida itse takaisin. Kaksi muuta pentua leikkivät piilosta rannan lähellä olevassa kaislikossa.
”Havupentu, Kukkapentu, menkää auttamaan veljeänne!” Vaahteravarjo maukui.
Yhtäkkiä kuului kaislojen rapinaa vastarannalla ja tummanharmaa pää ilmestyi esiin. Vaahteravarjo jäätyi paikalleen. Se oli Piikkihäntä, Jokiklaanin varapäällikkö. Laikkupentu oli keskellä jokea oksaan tarrautuneena, poskensa liukasta kaarnaa vastaan painautuneena.
”Mitä tuo pentu tekee?” Piikkihäntä murisi ja asteli rannalle selkäturkkiaan värisyttäen.
Vaahteravarjo avasi suunsa vastatakseen, mutta kaksi muuta soturia asteli kaislikosta Piikkihännän perässä.
”Lähettääkö Myrskyklaani nuorimmat kissansa hyökkäämään reviirillemme?” Maitoturkki kysyi hänen valkoinen turkkinsa kiviä vasten hohtaen.
Kolmannen kissan katse tapasi Vaahteravarjon joen toiselta puolelta. Näin kaukaa, hänen vihreät silmänsä eivät kertoneet, mitä hän ajatteli. ”Minusta yksi pentu ei ole juurikaan vaaraksi klaanillemme,” hän maukui. ”Palautan hänet sinne, minne hän kuuluu.” Hän työntyi veteen ja sukelsi pinnan alle, missä hänen vaaleanruskea turkkinsa muuttui mustaksi.
”Havupentu, Kukkapentu, tulkaa tänne!” Vaahteravarjo sähisi. Pennut astelivat pelokkaan näköisinä hänen luokseen. ”Nappaako tuo Jokiklaanin soturi meidät?” Kukkapentu vikisi.
Vaahteravarjo katsoi Omenahämyn määrätietoista uintia kohti oksaa. ”Ei,” hän maukui. ”Älkää huoliko, olette turvassa.”
Omenahämy kuiskasi jotain Laikkupennun korvaan niin hiljaa, että Vaahteravarjo ei kuullut. Pentu laskeutui oksalta alas veteen. Jokiklaanin soturi piti häntä pinnalla yhdellä käpälällään ja alkoi työntää häntä kohti Myrskyklaanin rantaa. Vaahteravarjo huomasi pentujensa tärisevän kylmästä, joten hän taivutti päätään nuollakseen heidän turkkejaan.
”Olemmeko pulassa?” Havupentu maukui.
”Hys, kaikki on hyvin,” Vaahteravarjo kuiskasi nuolaisujensa välissä.
Omenahämy nousi joesta Laikkupentu leukojensa välissä heiluen. Hän asetti pennun alas kiville ja tönäisi hänet käpälilleen. ”Luulenpa että tämä on väsähtänyt kaikesta uimisesta,” hän kommentoi. Omenahämyn silmät polttivat Vaahteravarjon turkkia. ”Otit riskin tuodessasi heidät näin lähelle rajaamme.”
”Halusin näyttää heille joen,” Vaahteravarjo maukui. Hän kääntyi siten, että pennut olivat hänen takanaan, poissa kuulemasta. Hän kuuli Havupennun kysyvän Laikkupennulta, että millaista oli ollut uida niin kauas.
Omenahämy kurottautui eteen, kunnes hänen kuononsa miltei kosketti Vaahteravarjon poskea. ”Ne ovat täydellisiä,” hän hengähti. ”Voimakkaita ja urheita, ja yhtä varmoja kuin kuka tahansa jokiklaanilainen vedessä. Olen niin ylpeä sinusta.” Hän suoristi selkänsä ja korotti ääntään. ”En halua nähdä sinua, enkä näitä pentuja enää koskaan joen lähellä,” hän maukui, mutta hänen katseensa kertoi muuta.
Vaahteravarjo laski päänsä alas. ”Tietenkin Omenahämy. Kiitos että toit Laikkupennun takaisin.”
Omenahämy vilkaisi vielä kerran pentuja ja suunnisti takaisin veteen.
”Nuo pennut eivät ole tarpeeksi vanhoja ollakseen ulkona pentutarhasta!” Maitoturkki huusi joen yli. ”Mitä päässäsi oikein liikkui, kun toit heidät tänne? He olisivat voineet hukkua!”
”Saatoitte voittaa Aurinkokivet, mutta joki kuuluu yhä meille,” Piikkihäntä ulvoi. ”Omenahämy armahti teidät tällä kertaa, mutta pysykää poissa reviiriltämme tästä eteenpäin.”
Vaahteravarjo johdatti pentunsa aluskasvillisuuteen. He pomppivat iloisina -jopa Laikkupentu, jonka turkki alkoi pörhistyä sen kuivuessa.
”Tuo oli parasta ikinä!” Havupentu vikisi.
”Milloin voimme tulla tänne uudestaan?” Kukkapentu kysyi. ”Uiminen on paljon hauskempaa kuin hyppiminen!”
”Minä uin kauimmaksi, enkös uinutkin?” Laikkupentu maukui ylpeänä.
Yhtäkkiä tumma hahmo tukki heidän tiensä. Vaahteravarjo katsoi eteensä ja kohtasi Korppisiiven pohtivan katseen. Parantaja vilkaisi alas pentuihin. ”Mitä he tekivät joessa?” hän kysyi.
Vaahteravarjon tassuja alkoi kihelmöidä. ”Näitkö… näitkö sinä heidät?” hän kuiskasi.
Korppisiipi nyökkäsi. ”Näin kaiken. Mitä on oikein tekeillään, Vaahteravarjo?”
Ennen kun Vaahteravarjo ehti vastata, pennut alkoivat kertoa parantajalle seikkailustaan.
”Jokiklaanin soturin oli pelastettava Laikkupentu-” maukui Havupentu.
”Eikä pitänyt! Minä vain lepäsin!” Laikkupentu keskeytti äkäisesti.
”Kaikki on hyvin, kukaan ei ollut vaarassa,” Vaahteravarjo maukui, kun Korppisiipi kavensi silmiään.
”Se Jokiklaanin kissa oli todella mukava!” Laikkupentu vikisi. ”Hän sanoi, että olin urhea ja todella hyvä uimaan!”
”Niinkö?” Korppisiipi maukui. ”Mitä muuta hän sanoi?” Kolli otti askeleen lähemmäksi.
Vaahteravarjo kietoi häntänsä pentujen ympärille. ”Tulkaahan pikkuiset, on aika palata kotiin.”
Korppisiipi ei väistänyt heidän tieltään. ”Vaahteravarjo, olen nähnyt enteen,” hän sanoi. ”Mahdatkohan sinä tietää siitä jotakin?”
Hänen äänessään oli jotain, mikä sai Vaahteravarjon karvat nousemaan pystyyn. ”Miten minä tietäisin mitään enteistä? En ole parantaja.”
Korppisiipi katsoi häntä silmiään räpäyttämättä. ”Pieni puro ilmestyi pesääni, paikkaan jossa sellaista ei ole koskaan virrannut. Se kuljetti mukanaan kolme pientä ruo’on palaa.” Hän pyyhki tassullaan maata kuin kuvaillakseen puron kulkua. ”Ruokoa ei kasva Myrskyklaanin reviirillä,” hän jatkoi. ”Se ei kuulu rajojemme sisäpuolelle. Ymmärrätkö?”
Vaahteravarjo kohautti olkiaan. ”Tämän lehtisateen aikana on ollut niin paljon sateita, että kasvien palojen on täytynyt pyyhkiytyä sinne tänne.” Hän yritti pitää äänensä vakaana, mutta hänen vatsassaan oli kylmä, raskas tunne, aivan kuin hän olisi niellyt kiven joesta.
Korppisiipi katsoi kun pennut leikkivät kävyllä heitellen sitä tassuillaan toisilleen. ”Luulen että enne tarkoittaa sitä, että kolme vierasta kissaa on ajautunut joen mukana Myrskyklaaniin -kolme kissaa, jotka eivät kuulu tänne.”
Vaahteravarjon sydän löi niin kovaa, että hän hädin tuskin pystyi hengittämään. ”Mitä yrität sanoa?” hän kuiskasi.
Korppisiipi katsoi häneen, ja yhtäkkiä hän ei enää näyttänytkään nuorelta ja kokemattomalta kissalta. Viisaus kimmelsi hänen silmissään kuin jäiset tähdet. ”Koivunaama ei ole heidän isänsä, eihän? Jänisturkki kertoi minulle mitä tapahtui tänään, miten he eivät näyttäneet merkkiäkään taidosta vaania tai loikkia kuten Koivunaama. Äläkä yritä väittää, että he ovat periytyneet sinun mukaasi,” hän lisäsi kun Vaahteravarjo avasi suunsa vastatakseen. ”Sinä olet yhtä taidokas kuin kuka tahansa muukin Myrskyklaanin soturi.” Hän katsoi Vaahteravarjon ohitse, missä joki läiskyi puiden takana. ”Katselin kun pentusi uivat joessa kuin he olisivat kaloja. Luulen että heidän isänsä on Jokiklaanista. Arvelisin että Omenahämy, päätellen heidän turkkiensa väristä ja tavasta, jolla hän puhui sinulle tuotuaan Laikkupennun takaisin rannalle.”
Vaahteravarjo tunsi maan huojuvan tassujensa alla. ”Myrskyklaania on siunattu kolmella kauniilla, vahvalla pennulla,” hän sähisi. ”Totuus paljastuu, kun aika on oikea. Ei ole minun vikani, että kaikki olettivat Koivunaaman olevan heidän isänsä.”
”En voi antaa sinun valehdella klaanitovereillesi!” Korppisiipi kivahti. ”Ja nyt kun minäkin tiedän totuuden, en voi myöskään valehdella.”
”En ole kertonut sinulle mitään,” Vaahteravarjo maukui paljastettujen hampaidensa välistä.
”Kerroit tarpeeksi,” Korppisiipi vastasi suru hänen taivaansinisissä silmissään. ”Totuuden on paljastuttava.”
”Ole kiltti äläkä kerro mitään!” Vaahteravarjo aneli. ”Nämä ovat Myrskyklaanin pentuja!”
”He ovat puoliksi jokiklaanilaisia,” Korppisiipi korjasi, hänen äänensä kylmänä kuin jää. ”Klaanitoverimme ansaitsevat tietää. Olen pahoillani Vaahteravarjo. Pahoillani puolestasi, mutta vielä enemmän pahoillani näiden pentujen puolesta. He joutuvat kärsimään sinun kertomiesi valheiden takia.” Hän kääntyi ympäri ja katosi aluskasvillisuuteen.
Vaahteravarjo tuijotti hänen peräänsä. Tähtiklaani, auta minua! Hetken ajan hän suunnitteli ottavansa pentunsa ja juoksevansa syvemmälle metsään, piilottaakseen heidät kaikilta kissoilta, jotka saattaisivat vahingoittaa heitä. Mutta sitten hän katsoi Kukkapentua, joka tasapainotteli käpyä päälaellaan samalla kun hänen veljensä yrittivät vetää tassuja hänen altaan, jotta käpy putoaisi. Myrskyklaani rakastaa näitä pentuja, eikä tekisi mitään vahingoittaakseen heitä. Aikomukseni oli aina paljastaa totuus. Se vain tulee tapahtumaan nopeammin kuin ajattelin.

LUKU 4
Kun he saavuttivat rotkoon johtavan polun, pennut raahasivat jo tassujaan uupumuksesta. ”Melkein perillä pikkuiset!” Vaahteravarjo maukui kannustavasti. Hän toivoi että ehtisi viedä pennut pentutarhaan ja ruokkia heidät ennen kuin Korppisiipi tulisi etsimään häntä.
Laikkupentu kompasteli kivikkoisessa mäessä, joten Vaahteravarjo antoi hänen nojata olkaansa vasten miltei koko painollaan kun he laskeutuivat piikkihernetunnelille. Kukkapentu päästi suuren haukotuksen. ”Minua väsyttää!” hän sanoi.
”Minulla on nälkä,” Havupentu vikisi. ”Vatsani murisee kovempaa kuin mäyrä!”
Pennut työntyivät tunneliin laskien päänsä alas, että terävät oksat pysyivät poissa heidän silmistään. Vaahteravarjo seurasi työntäen Laikkupentua edellään. Kun hän oli tunnelissa, Kukkapentu ja Havupentu jähmettyivät sisäänkäynnin suulle. ”Menkäähän vain,” Vaahteravarjo kehotti yhä opastaessaan Laikkupentua eteenpäin.
”Jotain taitaa olla tekeillä,” Kukkapentu kuiskasi.
Vaahteravarjo katsoi eteensä. Aukio oli täynnä kissoja, jotka kaikki tuijottivat heitä. Tammitähden hahmo piirtyi puita vasten Suurkiven päällä. Korppisiipi oli kyyristyneenä hänen allaan katse raivoisana. Varapäällikkö, Mehiläishäntä istui parantajan vieressä, hänen raidallinen turkkinsa sotkuisena, aivan kuin hänet olisi keskeytetty kesken pesun.
Laikkupentu painautui emoaan vasten. ”Mitä tapahtuu?” hän kuiskasi.
”Ei mitään, mistä sinun pitäisi huolestua,” Vaahteravarjo sanoi hänelle. ”Menkää seisomaan tuonne.” Hän osoitti hännällään saniaispensasta aukion reunalla.  Kolme pentua taapersivat Lehtien alle hiljaa ja painautuivat toisiaan vasten.
”Tule tänne Vaahteravarjo,” Tammitähti käski.
Jaloilla, jotka tuntuivat olevan kiveä, Vaahteravarjo käveli eteenpäin kunnes seisoi aukion keskellä. ”Mitä asiaa, Tammitähti?”
Tummanruskea kolli heilautti hännänpäätään. ”Kuka on pentujesi isä?” hän kysyi. ”Kerro totuus!”
Ennen kun Vaahteravarjo ehti vastata, inkiväärin värinen kissa pölähti hänen eteensä. Pisamatoive työntyi soturien läpi ja tuli Vaahteravarjon luokse Suurkiven juurelle. ”Me tiedämme, että heidän isänsä on Koivunaama!” hän sanoi Tammitähdelle. ”Miksi sinä kysyt tätä?”
”Haluan Vaahteravarjon kertovan sen meille itse,” Tammitähti maukui uhkaavan pehmeästi. ”Hän antoi minun uskoa, että minun poikani, Koivunaama olisi heidän isänsä. En voi uskoa että yksikään sotureistani julkeaisi sanoa sellaisen valheen.”
Vaahteravarjo siirsi painopisteensä takajaloilleen, että voisi katsoa päällikköään silmiin. ”Mikä tahansa klaani olisi ylpeä saadessaan nämä pennut,” hän julisti.
”Vaikka he tietäisivät näiden pentujen olevan puoliverisiä?” Korppisiipi maukui. ”Me ansaitsemme tietää totuuden, Vaahteravarjo. Omenahämy on heidän isänsä, eikös olekin?”
Hetken ajan koko metsä tuntui pidättävän hengitystään. Sitten hiljaisuuden rikkoi silkan kauhun rääkäisy ja Pisamatoive syöksyi Vaahteravarjon päälle. ”Onko se totta?” hän ulvoi kynsiessään Vaahteravarjon kasvoja. ”Mitä sinä olet tehnyt?”
Vaahteravarjo perääntyi. ”Lopeta!” hän hengähti. Hän yritti nostaa etukäpälänsä suojatakseen itseään, mutta Pisamatoive puristi hänet maata vasten.
Yhtäkkiä paino katosi Vaahteravarjon vatsan päältä ja hän avasi silmänsä huomatakseen, että Kukkaissydän ja Siementurkki vetivät naaraan pois. Vaahteravarjo nousi hoippuen käpälilleen. Veri valui hänen silmäänsä revenneestä korvanlehdestä, ja hänen poskeaan kirveli hyvin osuneesta iskusta. Kissat sähisivät ja kuiskivat hänen ympärillään.
Pisamatoive rimpuili irti soturien otteesta ja katsoi Vaahteravarjoa suoraan silmiin. ”Olet häpäissyt veljeni nimen!” hän sähisi. ”Olet häpäissyt meidät kaikki valheillasi ja uskottomuudellasi. Sinä et ansaitse olla soturi, eivätkä ansaitse nuo… nuo puoliveriset otuksetkaan.” Hän paljasti hampaansa kolmelle pennulle, jotka piileskelivät saniaisten alla. ”Heidän isänsä tappoi Koivunaaman ja Kukkatassun! Viekää heidät pois täältä!”
Vaahteravarjo ravisteli veripisaroita ruohikolle. ”Mitä väliä sillä on, kuka heidän isänsä on?” hän vaati raivokkaasti saada tietää. ”Olen antanut Myrskyklaanille kolme täydellistä pentua. Olen kuningatar ja minua kuuluisi kohdella kunnioituksella. Tähtiklaanikin tietää, että tarvitsemme lisää sotureita, ja siinä niitä on!” Ovatko klaanitoverini muuttuneet hulluiksi, kun he kääntävät selkänsä minulle näin?
Tammitähti loikkasi alas Suurkiveltä ja seisoi Vaahteravarjon edessä. Kollin keltaiset silmät loistivat vihaa ja hän työnsi päätään eteenpäin, kunnes hänen hengityksensä tuntui kuumana Vaahteravarjon kuonolla. ”Oletko unohtanut, että Omenahämy tappoi minun poikani ja Kukkatassun? Miksi sinun piti valita kaikista kissoista juuri hänet? Et voi mitenkään odottaa saavasi anteeksi.” Tammitähti otti askeleen taaksepäin ja kohotti päätään. ”Sinä olet rikkonut soturilakia ja valehdellut klaanitovereillesi. Me emme kasvata näitä pentuja leirimme seinien sisällä, emmekä reviirimme alueella. Ota heidät ja lähde. Sinä et ole enää Myrskyklaanin soturi.”
Vaahteravarjo horjahti taaksepäin. ”Et tarkoita tuota! Nämä pennut kuuluvat Myrskyklaaniin! Sinun on annettava meidän jäädä!”
Tammitähti pudisti päätään. ”Eikä ole.” Hän katseli ympäri leiriä. ”Korppisiipi kertoi minulle saamastaan enteestä, salaperäisestä purosta, joka kuljetti mukanaan kolmea ruo’on palaa. Ruo’ot eivät kuulu reviirillemme, eivätkä etenkään leirimme sydämeen. Nämä pennut eivät tuo mukanaan muuta kuin vaaraa!”
”Hankkiudutaan heistä eroon!” Pisamatoive ulvoi. ”Ajetaan heidät pois!”
”Tammitähti on oikeassa. He eivät kuulu tänne,” Kukkaissydän murisi.
Vaahteravarjo tuijotti harmaajuovikasta kollia kauhuissaan. ”Olit mestarini, Kukkaissydän! Tiedät että en koskaan pettäisi klaaniani!”
”Sinä olet jo pettänyt sen,” hän vastasi kuivasti. ”Olen pettynyt sinuun.” Hän kääntyi pois ja Vaahteravarjon sydän tuntui särkyvän palasiksi.
”En tule koskaan unohtamaan tätä,” Vaahteravarjo sähisi käyden katseellaan läpi jokaisen klaanitoverinsa. ”Te olette pettäneet minut ja pentuni. Myrskyklaani tulee vielä katumaan tätä päivää, ja se on lupaus.” Hän asteli pentujensa luokse ja kietoi häntänsä heidän ympärille. ”Tämä ei ole enää kotimme,” hän sanoi pennuille. ”Tulkaa.”
Hän ohjasi pennut takaisin piikkihernetunneliin ja ylös polulle. Kukkapentu kaatui ja iski nenänsä kiveen, mutta oli liian väsynyt valittaakseen. Hän vain nousi uudestaan jaloilleen ja jatkoi kulkuaan, kuin tietääkseen, että mielensä osoittamisesta ei ollut mitään hyötyä. Vaahteravarjo tunsi sydämensä särkyvän vielä lisää.
”Miksi he eivät enää pidä meistä?” Laikkupentu vikisi, kun he suunnistivat metsään. Oli alkanut sataa ja vesipisarat ropisivat lehdille heidän ympärillään.
”Koska he ovat hiirenaivoisia, ketunmielisiä ja sokeita kuin lepakot,” Vaahteravarjo sähisi.
”Nuo ovat pahoja sanoja!” Havupentu miukui. ”Niitä ei kuulu sanoa!”
”Se on totuus,” Vaahteravarjo vastasi synkästi.
”Mitä he sanoivat isästämme?” Kukkapentu kysyi. ”Eivätkö he pidä Koivunaamastakaan?”
Vaahteravarjolla oli ylitsepääsemätön tunne käydä vain makuulle ja upottautua unen synkkyyteen. ”Kerron kaiken myöhemmin,” hän lupasi. ”Ensin meidän on päästävä joen yli.”
”Menemmekö taas uimaan?” Laikkupentu kurnutti. ”Mutta se jokiklaanilainenhan sanoi, että meidän on pysyttävä poissa vedestä.”
”Kaikki on nyt toisin,” Vaahteravarjo kuiskasi.
Kun he poistuivat puiden kätköistä, sade rummutti niin kovasti, että Vaahteravarjo pystyi hädin tuskin pitämään silmiään auki.
”En halua enää uida,” Havupentu valitti. ”Haluan mennä kotiin.”
”Kunpa olisimme pentutarhassa.” Kukkapentu tuhisi. ”Ulkona on liian märkää.”
”Meillä ei ole kotia!” Vaahteravarjo kivahti. Hänen oli korotettava ääntään, jotta se kuuluisi sateen yli. ”Unohtakaa Myrskyklaani ja pentutarha.” Hän katsoi jokea. Astinkivien huiput olivat juuri ja juuri näkyvissä pyörteilevässä vedessä. ”Meidän ei tarvitse uida koko matkaa,” hän sanoi pennuille. ”Näettekö nuo kivet? Meidän on vain uitava vain kiveltä toiselle kunnes olemme toisella puolella.”
”Mutta sittenhän olemme Jokiklaanissa!” Laikkupentu vikisi. ”Meidän ei kuulu mennä sinne!”
”Ei mitään hätää,” Vaahteravarjo maukui yrittäen kuulostaa rauhalliselta. ”Isänne on iloinen nähdessään meidät.”
Havupentu kallisti päätään. ”Luulin että isämme oli kuollut!”
Vaahteravarjo veti syvään henkeä. ”Muistatteko sen kiltin Jokiklaanin kissan, joka auttoi Laikkupentua tänään? Hän on teidän isänne. Ei Koivunaama.”
Havupentu nyrpisti nenäänsä. ”Mutta siinähän ei ole mitään järkeä. Isämme ei voi olla Jokiklaanista. Me olemme Myrskyklaanin pentuja!”
”Olette puoliksi jokiklaanilaisia,” Vaahteravarjo sanoi hänelle. ”Siksi te piditte vedestä niin paljon tänään.”
Kolmen pennun silmät aukenivat yhä suuremmiksi, kunnes ne näyttivät aivan kuilta. ”Senkö takia klaanitoverimme ovat vihaisia meille?” Kukkapentu kysyi.
”Kyllä,” Vaahteravarjo maukui. Hän tunsi turkkinsa nousevan pystyyn pitkin selkää. ”Mutta he ovat väärässä,” hän murisi. ”He tulevat muuttamaan mieltään pian, ja siihen asti asumme Jokiklaanissa. Kaikki tulee järjestymään.” Hän työnsi Kukkapentua kohti jokea. ”Tulkaahan, meidän on päästävä yli ennen kun tulee pimeä.”
Pieni ruskea pentu työnsi vastaan. ”En halua!” hän valitti. ”Siellä on liikaa vettä!”
”Kyllä sinä pärjäät,” Vaahteravarjo vakuutteli. Hän veti Havupennun ja Laikkupennun siskonsa vierelle. ”Tulen aivan perässänne.”
Laikkupentu katsoi olkansa yli. ”Lupaatko että selviämme?”
”Minä lupaan.”
Valkoisen ja inkiväärin värinen kolli asteli rohkeasti aaltoihin. Miltei samalla hetkellä vesi pyyhkiytyi hänen päänsä yli, mutta hän taisteli pärskien pysyäkseen pinnalla. Hänen pesätoverinsa tulivat perässä. Vaahteravarjo katsoi, kun kolme pientä päätä kohosivat ensimmäiselle astinkivelle. He raahautuivat ylös ja seisoivat täristen vatsaansa myöten vedessä.
”Odottakaa minua!” Vaahteravarjo huusi. ”Olen tulossa!” Hän liukui veteen hampaitaan yhteen purren. Vesi imeytyi hänen turkkiinsa ja sen kylmyys tuntui luissa asti. Hän pakotti itsensä uimaan eteenpäin kohti astinkiviä. Minun on tehtävä tämä pentujeni vuoksi, hän sanoi itselleen vihaten jokaista hetkeään vedessä.
Yhtäkkiä jostakin joen yläjuoksulta kuului ryminää. ”Ui nopeammin!” Kukkapentu kiljui. ”Jotain on tulossa!”
Vaahteravarjo vilkaisi sivulleen ja näki suuren aallon tulevan heitä kohti kuljettaen edellään oksia ja muita roskia. Hän potki vettä raivokkaasti, mutta virta veti häntä poispäin kiviltä. ”Pitäkää kiinni!” hän ulvoi aallon rysähtäessä häntä päin. Vaahteravarjo työntyi aallon voimasta joen pohjaan. Oksat tömähtelivät häntä vasten ja avatessaan silmänsä, hän ei nähnyt mitään muuta kuin kuplia ja vedessä vellovia kiviä. Vaahteravarjo kynsi tiensä pinnalle ja haukkoi henkeä. Hänen viuhtovat etutassunsa osuivat johonkin kovaan ja kyntensä esiin vetämällä hän sai tartuttua kiveen. Jotenkin hän oli päätynyt ensimmäiselle astinkivelle. Hän katseli ympärilleen.
Pentuja ei näkynyt missään. Vaahteravarjo tuijotti veteen kauhuissaan. Pentuni! Missä te olette? Viimeinenkin toivo siitä, että he olisivat jo seuraavalla kivellä, katosi kun hän näki kolme pientä hahmoa kulkeutuvan kohti alavirtaa.
”Apua!” Kukkapentu valitti ennen kun aalto työnsi hänet pinnan alle.
Vaahteravarjo syöksyi alas kiveltä ja ui raivokkain potkuin kohti pentujaan. Vaalea hahmo ilmestyi hänen eteensä. Vaahteravarjo kurkotti tassullaan ja sai otteen vettyneestä turkista yhdellä kynnellä. Se oli Laikkupentu. Hänen silmänsä olivat ummessa.
”Herää!” Vaahteravarjo kirkui. ”Sinun on uitava!”
Vaimea maukaisu kuului jostain hänen viereltään. Vaahteravarjo nosti päätään ja tähyili aaltojen yli. Havupentu roikkui oksasta, joka oli joen yläpuolella. Hän otti Laikkupennun hampaisiinsa ja puski tiensä puun luokse. Vaahteravarjo yritti työntää Laikkupentua ylös vedestä, mutta hän oli liian painava ja lipsahti hänen otteestaan.
”Ei!” Vaahteravarjo ulvoi kun pentu katosi mustaan jokeen.
Havupentu menetti otteensa oksasta ja läiskähti veteen hänen vierellään. Vaahteravarjo upotti hampaansa hänen niskanahkaansa, mutta virtaus oli liian kova. Vesi repi hänet pois Vaahteravarjon luota ja kuljetti hänet yhden pikkuruisen vinkaisun jälkeen mukanaan.
”Vaahteravarjo! Vaahteravarjo! Pidä kiinni siitä oksasta!” Rannalta kuului hätääntynyt huuto. Vaahteravarjo näki Omenahämyn loikkaavan jokeen turkkinsa hätäännyksestä pörhöllä. Hän ojensi häntänsä Vaahteravarjolle. ”Ota kiinni niin vedän sinut ylös!”
Vaahteravarjo oli hädin tuskin tarpeeksi tajuissaan puristaakseen kynsillään oksaa vierellään. Hän tunsi veden vetävän häntä puoleensa, mutta sitten vahvat hampaat ottivat otteen hänestä vetäen hänet rannalle. Omenahämy katsoi häntä. ”Mitä Tähtiklaanin nimeen olet tekemässä? Missä pennut ovat?”
Kaksi muuta hahmoa ilmestyivät Omenahämyn rinnalle. ”Mitä Myrskyklaanin kissa tekee joessa?” kysyi ensimmäinen. Vaahteravarjo tunnisti hänet Loiskejalaksi, nuoreksi kolliksi.
”Onko hän Vaahteravarjo?” kysyi toinen.
”Luulen niin, Ankeriashäntä,” maukui Loiskejalka. Kolli tarkkaili häntä lähempää vaaleanharmaa turkkinsa loistaen.
”Minun pentuni,” Vaahteravarjo raakkui. ”Pelastakaa… minun pentuni…”
Omenahämyn kasvot ilmestyivät hänen eteensä silmät kauhusta ammollaan. ”Sanoitko että pennut ovat joessa?”
Vaahteravarjo nyökkäsi liian heikkona puhuakseen.
Ankeriashäntä oli jo loikkimassa rantaa pitkin. ”Jos tuolla on pentuja, he ovat suuressa vaarassa!” hän huusi olkansa yli. Loiskejalka ryntäsi hänen peräänsä.
Omenahämy kumartui Vaahteravarjon vierelle. ”Minä löydän heidät, lupaan sen,” hän kuiskasi ja lähti juoksuun.
Vaahteravarjo sulki silmänsä. Tähtiklaani, pelasta pentuni, hän rukoili. He ovat syyttömiä kaikkeen. Viekää minut jos on pakko, mutta pyydän, säästäkää heidät.
Vaahteravarjo makasi maassa tuntien veden valuvan hänen turkistaan kunnes hän kuuli tassunaskelien narskuntaa kivillä. Hän nosti päätään ja näki Omenahämyn lähestyvän.
”Löysittekö te heidät?”
”Kyllä,” hän maukui. ”Me löysimme heidät.”
Vaahteravarjo vääntäytyi käpälilleen. ”Missä he ovat?”
Sanaakaan sanomatta, Omenahämy kääntyi ja johdatti hänet alavirralle. Hän työntäytyi tiheän kaislikon läpi ja kehotti hännänheilautuksella Vaahteravarjoa seuraamaan. Ankeriashäntä ja Loiskejalka seisoivat kolmen pienen, tumman hahmon yllä. Ankeriashäntä kohotti säälivän katseensa. ”Olen kovin pahoillani,” naaras maukui. ”Emme voineet pelastaa heitä.”
Aavemainen ulvonta halkoi ilmaa. Vaahteravarjo ihmetteli mistä ääni tuli, kunnes hän tajusi suunsa olevan apposen auki. Hän sulki leukansa ja otti askeleen kohti pentujaan. Hän tunsi jalkojensa vaipuvan allaan ja oli yhtäkkiä makuulla pentujensa vierellä yrittäen epätoivoisesti nuolla heistä kutakin vuorollaan.
”Herätkää pikkuiset,” hän kannusti. ”Pääsimme joen toiselle puolelle. Olette nyt turvassa!”
Pienet hahmot kuitenkin vain vierivät velttoina hänen nuollessaan ja kolme silmäparia pysyivät suljettuina. Vaahteravarjo painoi kuononsa vasten Laikkupennun kylmää poskea. ”Sinä lupasit että et koskaan jättäisi minua,” hän kuiskasi. Sinä lupasit pitäväsi minut turvassa. Laikkupennun sanat kaikuivat hänen mielessään. ”Antakaa anteeksi!” Vaahteravarjo ulvoi. ”Yritin löytää meille uuden kodin. En tiennyt minne muuallekaan mennä.”
”Mistä sinä oikein puhut?” Omenahämy kuulosti järkyttyneeltä. ”Yritittekö tarkoituksella ylittää joen? Keskellä tulvaa?”
Vaahteravarjo kääntyi katsomaan häntä. ”Myrskyklaani karkotti meidät,” hän selitti. ”Meillä ei ollut muutakaan paikkaa minne mennä.”
”En tiedä mitä täällä on oikein tekeillä, mutta meidän on vietävä nämä pennut Tummatähden luokse,” Ankeriashäntä maukui. ”Hänen on saatava tietää tästä.”
Hetken ajan Omenahämy näytti siltä kun hän olisi väittämässä vastaan, mutta sitten hän nyökkäsi. ”Olet oikeassa. Ottakaa jokainen yksi pentu. Vaahteravarjo, seuraa meitä.”
Jokiklaanin soturit nostivat litimärät hahmot hellästi hampaisiinsa ja kantoivat heitä hitaasti takaisin rantaa pitkin. Vaahteravarjo kompuroi heidän perässään liian lamaantuneena ajatellakseen selkeästi. Joki heidän vierellään oli tyyntynyt ja liplatti vasten rantaa kuin kissan kieli, tehden pehmeitä, rauhoittavia ääniä tyynessä ilmassa. Vaahteravarjo odotti että Omenahämy lähettäisi soturit leiriin edeltä saadakseen tekosyyn olla kahdestaan hänen kanssaan, jotta he voisivat surra pentujaan yhdessä ennen kun heidän olisi kohdattava hänen klaaninsa. Mutta Omenahämy ei edes kääntynyt katsomaan Vaahteravarjoa. Hän ei ole edes kysynyt, mitkä nimet olin heille antanut.
Soturit kulkivat kapeaa ruskeaa polkua pitkin korkeiden kaislojen välissä. Se avartui aukioksi, joka oli veden päällä tiukasti punottujen oksien ja mullan varassa kuin suuri pesä. Vaahteravarjo huomasi useiden silmäparien katselevan häntä kaislojen joukosta, mikä sai hänen märän turkkinsa värisemään.
Oranssi naaras juoksi Omenahämyn luokse. Vaahteravarjo tunnisti hänet välittömästi. Hän oli Ruokohohde, soturi joka oli hälissyt Omenahämyn ympärillä kokoontumisessa.
”Putosiko joku jokeen?” Ruokohohde säpsähti. ”Oletko kunnossa?”
Jokiklaanin soturi laski Kukkapennun ruumiin maahan yhtä hellästi, kuin hän nukkuisi, ja kosketti hännällään Ruokohohteen kylkeä. ”Olen kunnossa. Minun on puhuttava Tummatähdelle.”
Ruokohohde pysyi paikallaan ja vilkuili Vaahteravarjoa. ”Miksi hän on täällä? Mitä on tekeillään, Omenahämy?”
Aukion laidalta kuului liikettä ja Tummatähti astui esiin kaislikosta. Kaikki kissat hiljenivät.
Omenahämy otti askeleen eteenpäin. ”Kolme pentua hukkui jokeen,” hän julisti.
Kysy minulta heidän nimiään! Vaahteravarjo ulvoi äänettömästi.
Omenahämy katsoi tassuihinsa. ”Minä… minä olen heidän isänsä.”
Vaahteravarjo pidätti hengitystään. Tämä oli Omenahämyn tilaisuus anella armoa hänen puolestaan. Hän voisi selittää että Vaahteravarjo ansaitsisi paikan Jokiklaanissa, sillä oli synnyttänyt hänen pentunsa.
Tummatähden silmät kapenivat pieniksi viiruiksi. ”Mitä tarkoitat, Omenahämy? Mistä sinä puhut?”
”Olen pahoillani, Ruokohohde,” Omenahämy kuiskasi. ”Annathan minulle anteeksi.”
Ruokohohde heilutti hännänpäätään. ”Mistä antaisin sinulle anteeksi?”
Vaahteravarjo näki huolestuneisuuden Ruokohohteen silmissä ja hän tunsi jäätyvänsä sisältä. Hän ei ollut vain kuka tahansa klaanitoveri Omenahämylle.
Omenahämy laski päänsä alas ja jatkoi. ”Tapailin Vaahteravarjon kanssa salaa monia kuita sitten.”
Hänen klaanitoveriensa keskuudesta kuului hälinää, ja yksi heistä, juovikas klaaninvanhin sähisi, ”Petturi!”
Vaahteravarjo piti katseensa Tummatähdessä. Hänen on säälittävä minua. Olen menettänyt kotini ja pentuni. Omenahämy on kaikki mitä minulla on jäljellä.
”Tiesitkö näistä pennuista?” Tummatähti kysyi. Naaraan hännänpää kääntyili puolelta toiselle.
Omenahämy nyökkäsi ja Ruokohohde päästi surun ulvahduksen. ”Vaahteravarjo sanoi, että kasvattaisi heidät Myrskyklaanissa,” Omenahämy maukui. ”Minä… minä tiesin tehneeni virheen, joten en kertonut asiasta klaanitovereilleni.”
Virheen? Vaahteravarjo melkein säpsähti nähdessään kivun Omenahämyn vaaleanvihreissä silmissä. Melkein, mutta ei ihan. Jää hänen sisällään levisi kuin lehtikadon halla. Kohta en tunne enää mitään, hän ajatteli.
”Minun ei olisi koskaan pitänyt pettää klaaniani tapaillessani Vaahteravarjoa,” Omenahämy jatkoi. ”Tulen katumaan sitä koko loppuelämäni, enkä voi tehdä muuta kuin pyytää anteeksiantoasi.”
”Mikä toi nämä pennut tänne tänään?” Tummatähti tiedusteli katsellen kolmea säälittävää hahmoa.
Vaahteravarjo avasi suunsa vastatakseen, mutta Omenahämy puhui ensin. ”Vaahteravarjon klaanitoverit saivat tietää totuuden ja hänen oli lähdettävä. Joki on tulvinut ja pennut olivat liian nuoria uimaan sen yli.” Hänen äänensä takkuili. Vaahteravarjo katsoi häntä. Saat tämän kuulostamaan siltä kuin se olisi minun vikani!
Tummatähti maukui, ”Yhdenkin pennun menetys on menetys meille kaikille. Mutta sinä rikoit soturilakia, Omenahämy. Kuinka voisin enää koskaan luottaa sinuun?”
Ruokohohde asteli eteenpäin kunnes seisoi Omenahämyn vierellä heidän turkkinsa toisiaan hipoen. ”Ei ole kissaa, joka olisi Jokiklaanille yhtä uskollinen kuin Omenahämy,” hän julisti. ”Jos minä voin antaa hänelle anteeksi hänen virheensä, niin sitten sinunkin pitäisi, Tummatähti.”
Aukion laidalla olevat kissat kuiskivat toisilleen. He näyttivät olevan vaikuttuneita Ruokohohteen luottamuksesta.
Tummatähti odotti että koko aukio hiljeni jälleen, ja sitten nyökkäsi. ”Meillä ei ole varaa menettää yhtäkään soturia. Omenahämy, uskon että olet pahoillasi teoistasi, ja että pentujesi kuolema on ollut sinulle tarpeeksi suuri rangaistus. Saat jäädä Jokiklaaniin, mutta tiedä, että minä ja koko klaanisi tulemme tarkkailemaan sinua. Sinun on ansaittava luottamuksemme.”
Omenahämy kumarsi päätään niin alas, että hänen kuononsa melkein kosketti ruokoja hänen tassujensa alla. ”En tule koskaan unohtamaan armollisuuttasi, Tummatähti,” hän maukui. ”Kiitos. Lupaan olla uskollinen vain Jokiklaanille ja klaanitovereilleni.” Hän vilkaisi Ruokohohteeseen vierellään, joka räpäytti hänelle silmiään.
Tummatähti ohjeisti hännällään. ”Saderuska, auta Loiskejalkaa ja Ankeriashäntää hautaamaan nämä pennut. He eivät ole syyllisiä tähän vahinkoon. He saavat nyt levätä rauhassa reviirillämme.”
Vaahteravarjo sai vaivalloisesti äänensä kuulumaan. ”Entä… entä minä?” hän raakkui. ”Saanko jäädä tänne pentujeni luokse?”
Jokiklaanin päällikkö tuijotti häntä. ”Ei, et saa. Sinun on poistuttava reviiriltämme välittömästi, etkä saa enää astua tassullasikaan rajamme yli. Kuten Omenahämynkin kohdalla, uskon että pentujesi menetys on ollut tarpeeksi suuri rangaistus. Muutoin, vakuutan että soturini olisivat valmiita repimään sinut turkistasi tekojesi tähden.”
”Mutta on tulossa yö!” Vaahteravarjo vastusti. ”Minne menisin? Omenahämy, auta minua!”
Vaaleanruskea soturi pudisti päätään. ”Miksi minun pitäisi? On sinun syysi, että nämä pennut kuolivat. En enää koskaan halua nähdä sinua.”
Ruokohohde painautui tiukemmin Omenahämyä vasten. ”Häivy täältä, Vaahteravarjo,” hän sähisi. ”Olet aiheuttanut jo aivan tarpeeksi harmia.”
Vaahteravarjo katsoi alas hukkuneisiin pentuihinsa. ”En voi jättää heitä,” hän kuiskasi. ”He ovat minulle kaikki kaikessa.”
”Ja nyt he ovat kuolleita,” Omenahämy murisi. ”Ole kiitollinen että annoimme sinulle armoa, Vaahteravarjo. Lähde, ennen kuin me laitamme sinut lähtemään.”
Vaahteravarjo tuijotti kissaa, jonka kasvot olivat pyörineet hänen mielessään niin monien kuiden ajan. Hän uskoi muistavansa jokaisen hänen turkkinsa kiehkuran, jokaisen viiksen mitan, mutta nyt hän ei enää tuntenut tätä kissaa. Kylmyys velloi hänen sisässään, kunnes se tuntui hohkavan ulos hänen silmistään ja Vaahteravarjo tunsi tyytyväisyyttä kun Omenahämy vältteli hänen katsettaan. ”Sanoit rakastavasi minua!” Vaahteravarjo sähisi. ”Koin sen kaiken kärsimyksen synnyttäessäni pentusi! Ja nyt sinä kohtelet minua kuin variksenruokaa. Tulet katumaan tätä, Omenahämy. Tämä on viimeinen lupaukseni sinulle.”
Vaahteravarjo kääntyi ja marssi ulos aukiolta seuraten sokeasti kaislikon läpi johtavia polkuja, kunnes hän saavutti tuoksumerkit, jotka kertoivat hänen olevan Jokiklaanin rajalla. Hän hädin tuskin havaitsi kulkeneensa harmaan, kovan kiven ohitse, kun suuri muoto häämötti varjoissa. Se oli teräväkulmainen, eräänlainen kaksijalkojen pesä. Hän löysi reiän pesän seinästä ja kulki siitä sisään ummehtuneeseen, heiniltä tuoksuvaan paikkaan.
Vaahteravarjo rojahti tomuisten, kuivien korsien päälle ja sulki silmänsä. Uni kietoi hänet maailmaansa, ja hänen unensa olivat täynnä näkyjä pennuista kieppumassa pois hänen luotaan vellovassa mustassa vedessä, huutaen apua, jota he eivät ikinä saaneet.

LUKU 5
Vaahteravarjo heräsi yskien ja kuumeisena. Missä minä olen? Hän vääntäytyi ulos pistelevältä makuupaikaltaan ja katseli ympärilleen. Juuri tapettu hiiri oli hänen vierellään ja Vaahteravarjon vatsassa murisi. Hän ei muistanut, milloin oli viimeksi syönyt. Vaahteravarjo kumartui haukatakseen palan, mutta silloin hän muisti missä oli ja mitä oli tapahtunut. Hän yökkäsi voimakkaasti. Minun pentuni! Omenahämy!
”Huhuu? Oletko kunnossa?” Varovainen maukaisu kiinnitti Vaahteravarjon huomion. Pieni mustavalkea kolli seisoi suuren heinäkasan juurella. Päivänvalo siivilöityi puisten seinien läpi paljastaen ilmassa leijuvan pölyn.
”Missä minä olen? Kuka sinä olet?” Vaahteravarjo raakkui.
Pieni kissa nosti kostean sammalen tassujensa juuresta ja kantoi sen hänen luokseen. ”Sinun on juotava,” hän kehotti. ”Nimeni on Myler ja tämä on latoni. Nukahdit niin nopeasti viimeyönä että en ehtinyt esitellä itseäni. Kuinka voit?” Hän tarkkaili Vaahteravarjoa, joka perääntyi. ”Näytät uupuneelta,” Myler havainnoi. ”Syö tämä hiiri, niin saat sitten levätä lisää.”
”En ole jäämässä,” Vaahteravarjo sähisi. ”En halua tuoresaalistasi.”
”Mutta täällä on paljon riistaa jaettavaksi,” Myler vakuutti. ”Voin saalistaa itselleni lisää, älä huoli.”
Vaahteravarjo hoippui eteenpäin miltei tyrkäten kollin käpäliltään. ”Jätä minut rauhaan,” hän murisi. ”En tarvitse apuasi.”
Hän etsi seinässä ollutta aukkoa, josta oli tullut sisään. Myler hänen takanaan maukui jotain suojan antamisesta vieraille ja että ladossa oli paljon tilaa. Vaahteravarjo ei vaivautunut kuuntelemaan. Miten joku kotikisu voisi auttaa häntä? Elämäni on pilalla! En tehnyt mitään väärää, mutta silti minä menetin kaiken! Kuvajainen hänen kolmesta pennustaan häilyi aivan hänen näköpiirinsä rajalla ikään kuin hän voisi nähdä heidät kääntämällä päätään tarpeeksi nopeasti. Äiti, auta minua! he valittivat.
”En voi,” Vaahteravarjo kuiskasi. ”Voi rakkaani, olen niin pahoillani.”

Nälästä täristen, Vaahteravarjo työntäytyi harvaan aluskasvillisuuteen, joka reunusti Jokiklaanin reviiriä. Hän pysyi kaukana rajasta kulkiessaan ylämäkeen, kohti rotkoa. Hän tiesi että siellä olisi puinen kaksijalkojen silta, minkä ylittämällä hän pääsisi takaisin Myrskyklaanin reviirille. Vaahteravarjo tunsi vastustamatonta vetoa kohti paikkaa, jossa hän oli elänyt koko elämänsä. Jokiklaanin heiveröiset pajut eivät antaneet lohtua, ja rotkon ylle nousevat avoimet nummet saivat hänet tärisemään pelosta. Sen sijaan hän kaipasi vankkojen puiden tiheyttä ja vihreän aluskasvillisuuden kätköjä, mitkä täyttivät hänen aistinsa tutuilla äänillään ja tuoksuillaan.
Vaahteravarjo saavutti puisen sillan ja juoksi sen yli korvat luimussa ja turkki pystyssä. Joen jylinä hänen allaan muistutti hetkestä, kun hän päästi irti Laikkupennusta. Virta oli liian voimakas! Pentujeni kuolema ei ollut minun syyni, hän muistutti itseään. Hän loikkasi sillalta alas kuivalle, hiekkaiselle maalle, mikä vietti kohti Nelipuuta suoraan hänen edessään. Jos hän kääntyisi ja seuraisi jokea alavirtaan, hänen pitäisi päätyä Myrskyklaanin reviirille. Vaahteravarjo yritti unohtaa veden äänen ja otti muutaman askeleen kohti reviirin rajaa, jo rajamerkit tyynessä ilmassa haistaen.
Sitten hän jähmettyi paikalleen. Hän ei voinut ylittää rajaa. Hänet oli ajettu pois. Karkotettu hänen omien klaanitoveriensa toimesta. Jos hän astuisi käpälälläkään entiseen kotiinsa, häntä kohdeltaisiin pahemmin kuin erakkoa. Kuva lipui Vaahteravarjon mieleen pienestä mustasta kissasta, jonka silmät olivat epäilevän kapeat, ja joka sylki vihamielisiä syytöksiä. Korppisiipi! Tämä kaikki oli hänen syytään. Hän oli hypännyt johtopäätöksiin, särkenyt klaanin uskon Vaahteravarjoon, pakottanut klaanin syyttämään Vaahteravarjoa asioista, joihin hän ei voinut vaikuttaa. Korppisiiven tekojen takia Laikkupentu, Havupentu ja Kukkapentu kuolivat. Jokaisen hengenvedon, jonka Korppisiipi veti, hän oli riistänyt Vaahteravarjon pennuilta.
Raivo kasvoi Vaahteravarjon päässä, kunnes metsän äänet haihtuivat ja hänen näkönsä sumeni. Hän marssi rajaa pitkin välittämättä siitä, kun hänen kyntensä raapiutuivat kiviin tai kun karhunvatukan oksat tarttuivat hänen turkkiinsa. Vaahteravarjon turkki sykki kuumuutta ja hän oli heikosti tietoinen olevansa janoisempi kuin koskaan, mutta silloinkin kun hänen tassunsa läiskähtivät pieneen puroon, Vaahteravarjo ei pysähtynyt juomaan.
Lopulta hän ei enää pystynyt kävelemään pidemmälle ja hän lyyhistyi niille sijoilleen kapeaan ojaan kodilta tuoksuvan paatsamapensaan vierelle.
Vaahteravarjo sulki silmänsä ja kuunteli sydämensä sykettä. Se tuntui kuuluvan yhä kovempaa ja kovempaa, kunnes lehtien peittämä maa hänen allaan alkoi täristä. Samalla hetkellä hän räväytti silmänsä auki ja näki inkiväärin väriset kasvot tuijottamassa häntä hämmentyneenä.
”Vaahteravarjo!” Nokkostassu vingahti. ”Sinun ei pitäisi olla täällä!”
”Kuvittele sitten että olen kuollut,” Vaahteravarjo murisi. ”Voisin yhtä hyvin vaikka ollakin.”
Nokkostassun katse syöksähteli ympäri ojaa. ”Missä pennut ovat?” hän kuiskasi. ”Ovatko he Jokiklaanissa?”
Vaahteravarjo tunsi puutumuksen peittävän hänet jälleen. ”He hukkuivat jokeen.”
”Voi ei!” Nokkostassun silmät aukenivat ammolleen.
Vaahteravarjo antoi poskensa painua vasten kylmää maata. ”Jätä minut yksin.”
Nokkostassu kääntyi ja poistui. Vaahteravarjo pohti, että pystyisikö koskaan kiipeämään ylös ojasta. Hänen yllään kuului taas tassujen rummutusta. Vaahteravarjo avasi toisen silmistään. Nokkostassu työnsi yrttikasaa häntä kohti.
”Keräsin näitä Korppisiivelle,” hän maukui. ”Mutta luulen sinun tarvitsevan niitä enemmän. Et tuoksu terveeltä, Vaahteravarjo.” Oppilas katsoi Vaahteravarjoa vilpittömin silmin. ”Ole kiltti ja syö nämä. Minä… minä olen pahoillani siitä mitä pennuillesi tapahtui. Pisamatoive näki mitä joella tapahtui, mutta toivoin että te olisitte selvinneet toiselle puolelle.”
Vaahteravarjo nousi sähisten istumaan. ”Pisamatoive oli katselemassa?”
Nokkostassu näytti pelokkaalta. ”K-kyllä. Hän seurasi sinua varmistaakseen, että lähdet. Hän… hän sanoi että te putositte astinkiviltä.”
”Eikä hän tehnyt mitään?” Vaahteravarjo raakkui. ”Ne pennut olivat avuttomia! Kuinka hän pystyi vain katsomaan kun he hukkuivat?”
Nokkostassu alkoi perääntyä. ”En tiedä. Hän varmaan luuli heidän olevan kunnossa. Hän sanoi että vastarannalla oli Jokiklaanin kissoja.”
”He eivät olleet kunnossa!” Vaahteravarjo murisi köyristäen selkänsä ja upottaen kyntensä maahan.
”Nokkostassu! Missä sinä olet?” kissan huuto kuului paatsamapensaan toiselta puolelta. Nokkostassu päästi inahduksen ja juoksi pois.
Vaahteravarjo uppoutui takaisin ojan pohjalle. Hän pureskeli yrtit maistamatta niitä, tuntien mielihyvän pistoksen siitä, että hän oli ottanut ne Korppisiiveltä. Kuinka hän saattoi jatkaa yrttien keräämistä ja klaanitoveriensa hoitamista aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut? Vaahteravarjo tahtoi palavasti nähdä Korppisiiven, ja saada hänet katumaan sitä että oli paljastanut salaisuuden joka oli hänen, ja yksin hänen. Hän katsoi ylös kuuta, joka oli ilmestynyt iltahämärän taivaalle. Yhden auringonnousun päästä kuu olisi puolikas, jolloin parantajat matkasivat Kuukivelle. Vaahteravarjolla ei saattanut olla asiaa Myrskyklaanin reviirille, mutta kukaan ei voisi karkottaa häntä tieltä, joka johti Emonsuulle. Korppisiipi olisi matkallaan yksin, ilman suojaa sotureilta, jotka olivat tarpeeksi tyhmiä kuunnellakseen hänen syytöksiään.
Vaahteravarjo tunsi yrttien palauttavan voimaa hänen jalkoihinsa. Ärähtäen, hän loikkasi ylös ojasta ja hölkkäsi kauemmaksi rajasta, kohti karhunvatukkapensaita, jotka ympäröivät Nelipuun aukiota. Ei ollut turvallista olla näin lähellä Myrskyklaanin rajaa, etenkään kun partiot saattoivat olla tarkkoina hänen varaltaan. Vaahteravarjo ei tiennyt pysyisikö Nokkostassu hiljaa hänen löytämisestään, mutta luultavasti hän ei ainakaan myöntäisi antaneensa yrttejä.
Vaahteravarjo laskeutui rinnettä kohti aukiota, pysähtyi hetkeksi katsomaan neljää valtavaa tammea, ja jatkoi sitten matkaa kohti puita, jotka reunustivat Tuuliklaanin rajaa. Ilmassa oli vahva ketun tuoksu, mikä sai hänen karvansa pystyyn, mutta haju ei kuitenkaan ollut tuore, ja se peittäisi hänen hajunsa uteliailta rajapartioilta.
Vaahteravarjo tunsi maan tömisevän kauhistuneista tassunaskelista. Hän kurkisti aluskasvillisuuden läpi ja näki jäniksen kiitävän kohti häntä Tuuliklaanin partio perässään. Ei kestäisi kauaakaan, kun jänis juoksisi suoraan häntä päin, joten Vaahteravarjon oli toimittava nopeasti. Hän pureutui jäniksen kaulaan, joka valahti veltoksi. Soturit juoksivat yhä häntä päin, joten hän raahasi saaliin ylös lähimpään puuhun. Hänen kyntensä raapiutuivat pehmeässä kaarnassa ja jäniksen paino veti häntä alaspäin, mutta lopultakin hän saavutti alimman oksan ja kiipesi sen päälle tuoresaaliinsa kanssa. Vaahteravarjo kuuli Tuuliklaanin soturien pysähtyvän puun juurelle.
”Minne se jänis meni?” yksi heistä kysyi.
Toinen kissa kiersi puunrunkoa haistellen maata. ”Jäljet päättyvät tähän, mutta se on mahdotonta. Jänikset eivät kiipeile puihin.”
”En tiedä miten pystyt haistamaan mitään,” murahti vanha ruskea, risaturkkinen kolli. Vaahteravarjo tunnisti hänet Sääskiturkiksi. ”Täällä lemuaa kettu.”
Vaahteravarjo pidätti hengitystään ja odotti että joku kissoista katsoisi ylös ja näkisi hänet. Näin alhaalla oli vain hyvin suojaa lehdistä, eikä hän voinut kiivetä ylemmäksikään tulematta huomatuksi. Mutta sitten partio haisteli maata vielä hetken ja kääntyi takaisin avoimelle nummelle, tyrmistyneenä kadonneesta saaliistaan. Typerykset! Vaahteravarjo ajatteli pureutuessaan jänikseen.
Vaahteravarjo vietti yönsä saniaispensaan alla hiukan syvemmällä metsässä. Hän heräsi täristen, kevyen hallan peittämänä, ikävöiden pentujensa lämpöä. Missä ikinä olettekin, toivon että teillä on lämmin, hän ajatteli hampaat kalisten. Hänen vatsansa oli yhä täysi syötyään jäniksen, joten hän suuntasi nummille toivoen, että olisi liian aikaista Tuuliklaanin aamupartiolle. Hän oli matkannut Kuukivelle kerran aikaisemmin ollessaan oppilas. Vaahteravarjo muisti, miten jännittävää oli ollut kulkea Tuuliklaanin reviirillä luvan kanssa. Kuinka hän toivoi että näkisi partion ja tulisi haastetuksi! Mutta nyt hän syöksyi kiviltä pensaisiin, kiroten piilopaikkojen vähyyttä avoimella nummella.
Viimeinkin hän saavutti Ukkospolun. Hirviöiden katku tuntui hänen kurkussaan ja sai hänen silmänsä vetistämään, mutta äänekkäitä hirviöitä ei ollut kuin muutama näin aikaisin. Kului vain pieni hetki, kunnes Ukkospolku hiljeni ja hän pääsi ryntäämään kylmän mustan kiven yli. Toiselle puolelle päästyään, hän syöksyi pitkään, pehmeään ruohikkoon ja loikkasi aidan yli. Vaahteravarjo ohitti kaksijalan pesän, jossa oli lehmiä, ja pimeän, heinäntuoksuisen ladon, minne hän ja muut oppilaat olivat pysähtyneet metsästämään. Hän oli päättänyt tällä kertaa kuitenkin pysyä piilossa siltä varalta, että joku parantajista matkaisi Kuukivelle aikaisin.
Ohitettuaan tiheän ruohikon ja toisen aidan, Vaahteravarjo näki kaksijalan pesiä, jotka näyttivät aivan ladoilta. Hän kiersi pesät pitkän ruohikon toiselta puolelta ja asteli pitkin puiden riviä, missä maa kohosi loivasti ylös. Päätään kallistaen, hän katseli rosoisia kiviä harjanteen huipulla. Auringon loiste sai ne punertaviksi ja lämpimän näköisiksi, mutta niiden ääriviivat näyttivät teräviltä hampailta vaaleaa taivasta vasten.
Vaahteravarjon vatsassa murisi. Jos hän ei söisi nyt, hän joutuisi kestämään nälkää koko loppupäivän. Hän vaani puiden alla ja havaitsi pian tuhisevan myyrän paistattelemassa auringossa. Se ei ollut hänen mieluisinta tuoresaalistaan, mutta tilaisuus oli käytettävä hyväksi. Hän iski mustaa myyrää etutassullaan ja kumartui aterialleen. Syötyään, Vaahteravarjo tunsi olonsa vahvemmaksi ja selväjärkisemmäksi. Hän loikki rinnettä ylös vierittäen irtokiviä tassujensa alta. Kun aurinko alkoi laskea ja värjäsi rosoiset kivet tulenpunaisiksi, Vaahteravarjo loikkasi suuren kiven päälle ja aukaisi leukansa ulvoakseen laaksolle allaan.
Olen valmis, Korppisiipi! Tulet maksamaan teoistasi!
Hänen entinen elämänsä oli ohi; jos hän ei voinut olla soturi, niin sitten hän voisi omistaa jokaisen sydämenlyöntinsä hakeakseen oikeutta pentujensa kuolemalle.

LUKU 6
Aurinko lipui hitaasti pois taivaalta. Vaahteravarjon vatsa oli yhä täysi syömästään myyrästä, ja sitä paitsi hän oli muutenkin liian jännittynyt syödäkseen. Hänen kyntensä olivat tylsistyneet päivän kävelyn jäljiltä, joten hän teroitti ne kiveen. Haukka liiteli hänen yllään ja Vaahteravarjo kuvitteli sen aterioivan Korppisiiven ruumiilla, kun olisi itse valmis hänen kanssaan. Korppisiivestä tulisi valumaan kokonainen joki verta, jokainen tilkka vuodatettaisiin hänen avuttomien pentujensa tähden…
Taivas tummui viimein ja varjot kivien välissä muuttuivat synkemmiksi. Vaahteravarjo pörhisti turkkinsa pysyäkseen lämpimänä ja kumartui suuren kiven päälle nähdäkseen jokaisen liikkeen rinteen juurella. Yhtäkkiä tummempi varjo liukui pitkin ruohikkoa. Korppisiipi oli täällä! Yksin ja etuajassa, kuten yleensä. Vaahteravarjo paljasti kyntensä ja antoi niiden painautua kiveä vasten. Hän pysyi liikkumattomana, miltei hengittämättä, kun Korppisiipi kiipesi rinnettä kohti häntä. Vaahteravarjo jännitti takajalkansa ja valmistui syöksymään parantajan päälle, mutta sitten hän pysähtyi. Jos hän hyökkäisi nyt, muut parantajat saattaisivat nähdä. Ja mitä iloa oli pelkässä yllätyshyökkäyksessä? Vaahteravarjon olisi seurattava Korppisiipeä aina Kuukivelle asti ja hyökätä siellä, aivan hänelle rakkaiden enteidensä lähteessä.
Vaahteravarjo kuvitteli mielessään pitkää, tukahduttavaa tunnelia, jota pitkin oli kulkenut oppilaana. Hänen turkkiaan pisteli ajatus uudestaan pimeyteen astumisesta, mutta hänen pentujensa valitukset kaikuivat hänen korvissaan ja hän liukui äänettömästi alas kiveltä juuri kun Korppisiipi oli astellut ohi. Vaahteravarjo pystyi kuulemaan parantajan hengittävän raskaasti kiipeämisen jäljiltä. Hän odotti, kunnes Korppisiipi oli kadonnut amottavaan Emonsuuhun ja hiippaili sitten hänen peräänsä.
Luolan suu nielaisi hänet kerralla sisäänsä. Mustat varjot painautuivat Vaahteravarjoa vasten, kunnes hän ei enää nähnyt pienintäkään kuunvaloa katsoessaan taakseen sisäänkäynnille. Vaahteravarjo asteli kivisellä lattialla asettaen jokaisen askeleensa niin kevyesti kuin mahdollista. Mutta Korppisiiven oli täytynyt kuulla jotain, sillä parantaja pysähtyi hänen edessään keskellä pimeyttä ja huusi. ”Kuka siellä?”
Vaahteravarjo jäätyi paikalleen varmana siitä, että kolli kuulisi hänen sydämensä sykkeen äänen. Hetken kuluttua Korppisiipi kuitenkin jatkoi matkaansa astellen äänettömästi kuin pienin kuiskaus hiljaisuudessa. Himmeä harmaa valo loisti edestäpäin valaisten parantajan korvat. Kuukivi! Vaahteravarjo huomasi laskeutuneensa vaanimisasentoon ja hiipi eteenpäin askel kerrallaan, häntä maan myötäisesti laskettuna. Hän saavutti luolan aukion ja miltei huudahti nähdessään Kuukiven kimmeltävän hopeaa valoaan. Korppisiipi polvistui hänen edessään ja kumarsi päänsä.
Vaahteravarjo loikkasi eteenpäin sähisten ja kynnet paljastettuina. Hän laskeutui Korppisiiven selkään ja lennätti hänet kylmille kiville. Hän näki vilahduksen parantajan silmistä, jotka heijastivat kuunvaloa. ”Vaahteravarjo!” Korppisiipi kähisi. ”Mitä sinä teet täällä?”
Vaahteravarjo antoi kynsiensä painautua Korppisiiven kaulaan. ”Kostan pentujeni kuoleman,” hän murisi. ”Jos voisin, niin tappaisin sinut kolme kertaa!” Vaahteravarjo tiesi, että hänellä ei olisi mitään sanottavaa parantajalle. Mikään ei toisi hänen pentujaan takaisin. Korppisiipi ei yksinkertaisesti ansainnut elää, kun he olivat kuolleita. Hän pureutui Korppisiiven kaulaan ja musta kolli valahti veltoksi hänen allaan.
Tunnelista kuului lähestyvien tassunaskelten ääntä. Vaahteravarjo antoi Korppisiiven valahtaa lattialle ja piiloutui itse Kuukiven taakse.
”Tähtiklaanin nimeen!” hän kuuli Leivonsiiven, Tuuliklaanin parantajan sähisevän. ”Korppisiipi! Mitä sinulle on tapahtunut?”
Varjoklaanin parantaja, Tuomiturkki haisteli Korppisiiven liikkumatonta vartaloa. ”Hän on kuollut,” Tuomiturkki julisti kauhuissaan. Parantaja vilkuili ympärilleen ja Vaahteravarjo vetäytyi syvemmälle piiloonsa.
”Emme voi jättää häntä tänne,” Leivonsiipi maukui. ”Auta minua kantamaan hänet ulos luolasta.”
Vaahteravarjo kuunteli, kun parantajat raahasivat Korppisiiven ulos tunneliin. Hän odotti kunnes kuunsäteet olivat lipuneet katon reiän läpi ja luola täyttyi pimeydestä. Vaahteravarjon sydän tykytti ja hän muistutti itseään siitä, että hänellä ei ollut mitään pelättävää. Vaarallisin asia varjoissa oli hän itse. Hän pohti, että jatkaisivatko parantajat tapaamistaan, mutta he eivät tulleet takaisin luolaan. Vaahteravarjo päätteli heidän palanneen klaaneihinsa kertomaan suru-uutiset.
Kun katon reiästä näkyvä taivas alkoi kirkastua aamun merkiksi, Vaahteravarjo venytteli kylmiä, jäykkiä raajojaan ja asteli ulos tunnelista. Ulkona Emonsuulla oli pieni kivikeko, joka ei ollut siinä aiemmin. Musta karvatupsu törrötti kivien välistä. Vaahteravarjo haisteli kasaa ja tunnisti Korppisiiven tuoksun. Sen sijaan, että muut parantajat olisivat kantaneet hänet takaisin metsään, he olivat tehneet hänen viimeisen pesänsä tänne huolellisesti kootusta kivikeosta.
Vaahteravarjo paljasti hampaansa. Minkälainen leposija hänen pennuilleen annettiin? Kylmä ja märkä multa jokiklaanin reviirillä! Hän iski kivikekoa lennättäen kiviä maahan. Hänen kyntensä repeytyivät ja hänen anturoitaan pisteli, mutta Vaahteravarjo jatkoi, kunnes koko keko oli tuhottu ja Korppisiiven ruumis lojui paljaana harmaassa aamussa. Vaahteravarjo katsoi taivaalle ja näki vilahduksen haukasta kiertelemässä yllään. Tässä on seuraava tuoresaaliisi, hän ajatteli tyytyväisenä.
Haukka liiteli yhä lähemmäksi ja Vaahteravarjo perääntyi levitetyiltä kiviltä. Hän lähti laskeutumaan mäkeä alas taakseen katsomatta. Hän oli kostanut pentujensa kuoleman! Näittekö rakkaat pentuni? Tapoin hänet teidän vuoksenne! Toivon että ette näe Korppisiipeä Tähtiklaanissa. Hän sietäisi joutua Pimeyden metsään ikuisiksi ajoiksi.
Vaahteravarjo saavutti aidan tiheän nurmikon rajalla ja ryömi sen alle. Yhtäkkiä hän tunsi olonsa liian väsyneeksi ottaakseen yhtäkään askelta. Murisevasta vatsastaan huolimatta, hän sulki silmänsä.
”Äiti!”
”Auta meitä!”
Kahdet litimärät kasvot ilmestyivät Vaahteravarjon eteen silmät ammollaan ja suut avattuina pikkuruisiin huutoihin. Tulvineen joen ääni pauhusi Vaahteravarjon korvissa.
”Laikkupentu! Kukkapentu!” hän ulvoi ja huitoi etukäpälillään yrittäen yltää pentuihinsa, jotka olivat virran vietäminä, mutta hänen tassunsa vain tömähtivät vasten kylmää, kovaa maata.
Vaahteravarjo avasi silmänsä. Hän oli makuulla Korkokivien juurella olevan aidan alla. Miksi hän oli nähnyt unta pennuistaan? Missä Havupentu oli?
”Äiti! Pelasta meidät!” Kahden pennun äänet kaikuivat jälleen.
Vaahteravarjo ravisteli itseään ja nousi istumaan. Korppisiipi oli kuollut. Tarkoittiko se, että yhden pennun kuolema oli nyt hyvitetty?
Tähtiklaani, miksi teet tämän minulle? En ole tehnyt mitään muuta kuin rakastunut! Ja nyt laitatte minut kärsimään enemmän kuin yksikään muu kissa ikinä.
Vaahteravarjon mieleen hiipui kuva vaaleanruskeasta kissasta istumassa aluskasvillisuudessa, katselemassa kun musta joki kuljetti mukanaan kolmea pientä hahmoa. Pisamatoive! Nokkostassun kertoman mukaan Pisamatoive oli nähnyt pentujen olevan hädässä, mutta ei ollut tehnyt mitään pelastaakseen heidät. Vaikka pentujen isä ei ollutkaan Pisamatoiveen veli, soturilaki määrää, että klaanista riippumatta yhtäkään pentua ei saa jättää vaaraan.
Pisamatoiveen oli maksettava pentujen kuolemasta, aivan kuten Korppisiivenkin.
Vaahteravarjo nousi seisomaan ja ravisteli rasittuneita jalkojaan. Tästä tulisi vaikeaa, sillä Pisamatoive poistui Myrskyklaanin reviiriltä vain mennäkseen kokoontumisiin, jolloin hän olisi klaanitoveriensa ympäröimänä. Ja rajojenkin sisäpuolella hän oli harvoin yksin. Vaahteravarjon oli keksittävä keino hyökätä hänen kimppuunsa klaanin reviirillä, turvallisimmassa paikassa missä soturi saattoi olla. Kovasti pohtien, hän alkoi astella pitkin aidan vierustaa. Murattiköynnöksen varsi tarttui hänen jalkaansa ja sai hänet melkein kaatumaan. Vaahteravarjo nykäisi jalkansa sähisten vapaaksi. Muratin varsi makasi maassa näyttäen aivan kimmeltävältä, vihreältä käärmeeltä.
Käärmekivet! Vaahteravarjo kuvitti mielessään kyynpesän, joka oli tukittu kivillä. Ehkäpä Myrskyklaanin rajojen sisällä olikin loppujen lopuksi jotain tappavan vaarallista!

LUKU 7
Vaahteravarjo vaelsi takaisin metsään pitkin Tuuliklaanin rajaa pysytellen pimeyden turvin poissa soturien näkyvistä ja suuntasi Myrskyklaanin ja Kaksijalkalan rajalle. Vaahteravarjo tiesi, että hänen olisi odoteltava että Pisamatoive ohittaisi paikan partioidessaan; ja silloinkin hän tarvitsisi onnea Tähtiklaanilta saadakseen naaraan erilleen muusta partiosta. Hän työntäytyi raikkaanvihreään nurmikkoon aivan kaksijalkojen aidan juurella, kiipesi sen yli ja laskeutui pienelle aitaukselle toisella puolen.
Lähes sillä samalla hetkellä, lihava harmaa-valkea kolli työntäytyi ulos pienestä läpällisestä reiästä kaksijalan pesän sivussa ja löntysti Vaahteravarjoa päin maukuen.
”Mene pois täältä! Etkös sinä olekin yksi niistä haisevista metsäkissoista? Kaksijalkani eivät halua sinua takapihalleen! Häivy!”
Vaahteravarjo odotti kunnes kotikisu oli vain hiirenmitan päässä hänestä, ja viilsi sitten kollin kasvoja kynsillään. Kotikisu perääntyi ulvoen. Hänen lyhyestä kuonostaan vuosi verta. ”Auts!” hän valitti.
Vaahteravarjo ei liikahtanutkaan. Kotikisu vilkaisi häntä pelokkailla silmillään, kääntyi, ja työntäytyi takaisin pesään. Kun reiän läppä sulkeutui kollin perässä, Vaahteravarjo alkoi tutkia aitausta. Aidan vierellä kasvoi puu, jonka oksat olivat tarpeeksi paksuja kannattelemaan häntä, sekä sen tiheät lehdet peittäisivät hänet näkyvistä. Hän voisi odottaa Pisamatoivetta siellä. Vaahteravarjo kiipesi puuhun ja asettui oksalle, josta oli hyvä näkymä metsään. Hän oli napannut oravan Nelipuulla ja juonut purosta, joten hänen tunsi olonsa mukavan kylläiseksi. Painettuaan leukansa tassujensa päälle, hän antoi itsensä torkahtaa, kuunnellen kuitenkin toisella korvallaan ääniä altaan.
Illan hämärtyessä, Myrskyklaanin partio saapui paikalle. He hiipivät aidan vierustaa pitkin kuin pelätäkseen, että kotikisut hyökkäisivät. Vaahteravarjo paljasti hampaansa halveksuen. Hän oli luullut klaanitoviensa olevan rohkeita. Pisamatoive ei ollut kuitenkaan partiossa. Kun yö pimeni, Vaahteravarjo laskeutui puusta pitkään ruohikkoon metsästääkseen. Myrskyklaanin tuoksu kietoutui hänen ympärilleen ja hetken ajan Vaahteravarjo tunsi ikävän pistoksen sisässään. Sitten hänen raivonsa tuli takaisin, kun hän muisti miten hänen klaanitoverinsa olivat häätäneet hänet ja hänen pentunsa pois, ja miten Pisamatoive oli vain katsonut kun hänen pentunsa hukkuivat. Vaahteravarjo nappasi nopeasti mustarastaan, joka nyki matoa maasta, ja kantoi sen takaisin puuhun. Hänen takanaan, kaksijalka kantoi harmaa-valkean kollin ulos. Vaahteravarjo katsoi, kun kotikisu kyyhötti ruohikossa silmät pelosta ammollaan, ennen kun ravasi takaisin sisälle. Ha! Hän tietää, että tämä alue on nyt minun!
Vaahteravarjo nukkui huonosti, sillä puun kaarna uppoutui hänen vatsakarvoihinsa ja säteili kylmyyttä hänen luihinsa. Hän heräsi aamuauringon ensisäteisiin tuntien kovaa nälkää. Eilinen mustarastas oli ollut vanha ja sitkeä. Vaahteravarjo seuloi metsää katseellaan nähdäkseen pienimmänkin liikkeen, mutta mikään ei liikkunut maassa puiden alla. Hän loikkasi alas puusta ja lähti etsimään riistaa aluskasvillisuuden joukosta. Pieni rapina kiinnitti hänen huomionsa, ja hän näki hiiren saarnipuun juurella. Vaahteravarjo vaani eteenpäin ja toivoi että hänen turkkinsa valkoisten läiskien hohde ei säikyttäisi hänen riistaansa. Hiiri oli keskittynyt pureskelemaan siementä, joten Vaahteravarjo pystyi syöksymään huomaamattomasti ja tappamaan sen yhdellä iskulla niskaan.
Sitten Vaahteravarjo jähmettyi. Hän kuuli ääniä! Kukkaissydämen ääni oli heidän joukossaan lähettämässä partion jäseniä metsästämään ennen kuin he kaikki tapaisivat taas salaman iskemän jalavan luona. Aikaa ei ollut tarpeeksi palata takaisin kaksijalkojen aidalle, joten hän piiloutui tuoresaaliinsa kanssa saniaispensaan alle. Tassunaskeleet lähestyivät ja vilahdus vaaleanruskeaa turkkia näkyi vihreän aluskasvillisuuden läpi. Pisamatoive! Tähtiklaani oli tuonut hänet suoraan Vaahteravarjon luokse. Vaahteravarjo ei kuitenkaan voisi hyökätä täällä, kun muut partion jäsenet olivat niin lähellä. Hän perääntyi varovasti piilostaan vetäen hiirtä perässään. Tuoresaalis oli vielä lämmin, joten sen tuoksu oli vielä tuore. Hän kuuli Pisamatoiveen haistelevan ilmaa ja päästävän matalan murahduksen, mistä Vaahteravarjo päätteli hänen saaneen jäljen. Vaahteravarjo antoi tuoresaaliin raahautua maata vasten vielä vähän lisää, ennen kun jatkoi matkaansa hiiri hampaissaan heiluen. Hän ei voinut ottaa sitä riskiä, että Pisamatoive näkisi hänet ennen kun he pääsisivät Käärmekiville.
Vaahteravarjo kulki tarkoituksella tiheimmän aluskasvillisuuden läpi, jotta hiirestä jäisi runsas tuoksujälki. Hän toivoi että hänen oma tuoksunsa sekoittuisi Myrskyklaanin ominaistuoksuun; hän ei uskonut, että olisi ollut poissa klaanista tarpeeksi pitkään alkaakseen tuoksua vieraalta. Vaahteravarjo kuuli Pisamatoiveen vaanivan perässään; naaras oli yksi Myrskyklaanin parhaimmista metsästäjistä, ja hän liikkui lehtien peittämällä maalla kevyesti kuin perhosen siipi.
Pian harmaat kivet jo häämöttivät aluskasvillisuuden yllä. Hiiri Vaahteravarjon leukojen välissä alkoi tuntua yhä painavammalta. Hän asteli kivien juurelle aukion laidalla. Ilmassa oli hädin tuskin kissan tuoksua; soturit selvästi pelkäsivät, että kyyt pääsisivät ulos vankilastaan. Vaahteravarjo toivoi, että käärmeet olivat yhä pesässään, mutta hänellä ei ollut tarpeeksi aikaa tarkistaa asiaa. Hän laski hiiren maahan ja juoksi yhden pienen kivikasan luokse, joka oli koottu kyiden pesän tukkeeksi. Hän veti pois niin monta kiveä kuin pystyi, jolloin paikalle syntyi ammottava musta aukko, ja hän piiloutui sitten suuren kiven taakse.
Pisamatoive ilmestyi aukiolle varovaisin askelin, ilmaa haistellen ja turkki väristen. Hän näytti hämmentyneeltä nähdessään kuolleen hiiren. Vaahteravarjo syöksyi esiin kiven takaa ja murisi hänelle.
”Annoit pentujeni kuolla!”
Pisamatoive horjahti taaksepäin yllättyneenä. ”Vaahteravarjo! Sinun ei pitäisi olla täällä!” Hän pörhisti selkäkarvansa. ”Häivy tai kutsun partioni tänne.”
Vaahteravarjo piiskasi ilmaa hännällään. Hän näki sivusilmällä pientä liikettä kivikasalta. Oliko se käärme, joka kiemurteli valoon? Vaahteravarjo otti askeleen lähemmäksi kiviä. ”Pelkäätkö liikaa taistellaksesi yksin, Pisamatoive?” hän sähisi. ”Katselet mieluummin vierestä kun avuttomat pennut hukkuvat, niinkö?”
Ruskea naaras jännittyi. ”Luulin että pentusi selviäisivät,” hän kähisi. ”Tarkoitukseni ei koskaan ollut jättää heitä kuolemaan.”
Vaahteravarjo tuhahti. ”En usko sinua! Sinä olet ketunmielinen pelkuri. Voisin vaikka lyödä vetoa, että olet onnellinen heidän kuolemastaan!”
Pisamatoive syöksyi kohti Vaahteravarjoa silmät vihasta kiiluen. ”Olisin onnellinen, jos sinä olisit kuollut!” hän sähisi. ”Sinä häpäisit veljeni nimen!”
Vaahteravarjo väisti sivulleen juuri kun Pisamatoive oli osumassa häneen. Naaras tömähti ulvahtaen kivikasaan. Ennen kun hän ehti saada jalansijaa, kuului sihinää ja pitkä tummanvihreä pää syöksyi häntä kohti kieltään väläyttäen.
”Kyy!” Pisamatoive haukkoi henkeään. Hän hoiperteli taaksepäin ulvoen. ”Se puri minua! Auta minua!”
”Kuten sinäkin autoit pentujani?” Vaahteravarjo murisi. ”En ikinä! Toivottavasti kuolet tuskallisesti!”
Pisamatoive ulvoi jälleen sanatonta kivun huutoa. Lähes samalla hetkellä tassujen rummutus lähestyi heitä metsästä.
”Pisamatoive, sinäkö siellä?” Kukkaissydän huusi.
Vaahteravarjo piiloutui saniaisten joukkoon aukion toisella laidalla. Hän tiesi, että olisi parasta paeta ennen kun partio saapuisi, mutta hän halusi jäädä katsomaan Pisamatoiveen kuolemaa. Aluskasvillisuus rapisi kun Kukkaissydän ja kaksi muuta Myrskyklaanin soturia, Siementurkki ja Rastaskynsi ryntäsivät aukiolle.
”Vahtikaa käärmeiden varalta!” Kukkaissydän käski. Soturit kääntyivät ympäri ja tarkkailivat kiviä. Kukkaissydän kumartui Pisamatoiveen ylle, joka oli kietoutuneena maahan tassut silmiensä peitteenä. ”Ei mitään hätää Pisamatoive, olemme nyt luonasi.”
”Minun silmäni!” Pisamatoive ulisi. ”En näe mitään!”
Kukkaissydän kohotti katseensa taivaalle. ”Voi Tähtiklaani, nyt jos koskaan tarvitsisimme Korppisiipeä! Miksi veitte hänet luotamme?” Sitten hän ravisteli itseään ja kääntyi klaanitoveriensa puoleen. ”Siementurkki, nouda märkää sammalta niin nopeasti kun pystyt. Meidän on pestävä myrkky pois hänen silmistään. Rastaskynsi, nouda jokainen fenkolin palanen jonka löydät parantajan varastoista. Meidän on yritettävä pelastaa Pisamatoiveen näköaisti.”
Soturit juoksivat matkoihinsa. Kukkaissydän painoi tassunsa Pisamatoiveen kyljelle. ”Pysy paikallasi,” hän maukui. ”Teemme kaiken voitavamme.”
”Mutta Myrskyklaanilla ei ole parantajaa!” Pisamatoive ulisi. ”Kuolenko minä?”
”Et, jos se riippuu minusta,” Kukkaissydän lupasi.
Vaahteravarjo tunsi palan nousevan kurkkuunsa kun hänen entinen mestarinsa rauhoitteli kissaa, joka oli katsonut hänen pentujensa hukkuvan. Pisamatoiveen silmät olivat vuotavat ja lasittuneet. Vaikka naaras selviäisikin, hän ei tulisi enää koskaan katselemaan mitään. Vaahteravarjo tiesi, että hänen olisi lähdettävä ennen kun koko Myrskyklaani ryntäisi tänne auttamaan Pisamatoivetta. Hän hiipi aluskasvillisuudessa kohti metsän tiheintä aluetta, ja juoksi sitten takaisin kaksijalkojen aidalle. Hätäännyksen ulvaisut kaikuivat puissa, kun yhä useampi soturi saapui Käärmekiville. Vaahteravarjo jätti äänet taakseen, kun hän kapusi aidan yli ja kyyristyi paljaalle ruskealle maalle tasaamaan hengitystään.
Vain yksi ääni kaikui Vaahteravarjon korvissa: Laikkupentu, hänen pienin, avuttomin pentunsa. ”Auta minua äiti!”
Kukkapentu sai nyt levätä rauhassa, kun Vaahteravarjo oli kostanut Pisamatoiveelle. Kuten Havupennunkin, hänen epätoivoiset avunhuutonsa olivat nyt vaienneet. Hetken ajan Vaahteravarjo tunsi hukkuvansa suruun ja ikävään, kun hän ajatteli poikaansa ja tytärtään, joita tuskin tulisi enää koskaan näkemään. Sitten hän puristi leukansa yhteen ja kuvitti mielessään viimeisen kissan, jonka olisi kärsittävä pentujen kuoleman takia.
”Kestä vielä hetki, Laikkupentu,” hän vannoi. ”Pian sinäkin olet vapaa!”

LUKU 8
Ilta alkoi hämärtyä tuoden mukanaan kylmän ja kostean tuulen. Vaahteravarjo loikkasi aidalta alas metsään ja lähti seuraamaan kaksijalkalan rajaa. Sade alkoi ropista hänen ympärillään, kun hän saavutti kuuset, joiden ohuet rungot ja kahisevat neulaset antoivat vain vähän suojaa. Vaahteravarjo asteli pehmeästi metsän maastossa ja kiersi puusilpomon, joka oli nyt hiljainen ja synkkä, pysyen poissa Myrskyklaanin rajalta, ennen kun sukelsi taas tiheään aluskasvillisuuteen. Karhunvatukat raapivat turkkia ja vaikeuttivat hänen kulkuaan, mutta Vaahteravarjo jatkoi taivaltamistaan korvat höröllä kuullakseen ensimmäiset joen äänet.
Sade oli nyt voimistunut rummuttaen lehtiä ja korsia Vaahteravarjon korvien ympärillä. Hän säpsähti, kun oli yhtäkkiä päätynyt tiheästä ruohomättäästä jyrkälle rannalle, minkä ohi joki virtasi vuolaasti, mustana ja tuhoisana, vain hännänmitan päässä hänen allaan. Hän perääntyi sähisten. Hetken ajan hän luuli nähneensä kolme pientä hahmoa kellumassa ja poukkoilemassa vedessä, mutta se olikin vain tähtienvalon heijastus.
Vaahteravarjo tuijotti ruokoja, jotka kasvoivat vastarannalla. Jokiklaanin leiri oli jossain tuolla, kuin linnun pesä märän maan yllä. Korviaan sateen yli höristäen, hän saattoi melkein kuulla nukkumaan valmistuvien kissojen äänet. Vaahteravarjo kuvitteli mielessään Omenahämyn makaavan pesässään Ruokohohteen ollessa kietoutuneena hänen vierelleen, naaraan oranssin turkin yhdistyvän hänen pehmoiseen ruskeaan turkkiinsa. Vaahteravarjon niskakarvat nousivat pystyyn ja hän paljasti hampaansa. Omenahämy tulee katumaan sitä päivää kun tapasi minut! Kaikki ne kerrat kun hän sanoi rakastavansa minua, kaikki ne lupaukset jotka hän sanoi -ne kaikki olivat pelkkiä valheita! Hän ei koskaan halunnut pentujani ja antoi heidän siksi hukkua. Hän olisi voinut pelastaa heidät, tiedän sen!
Taivas Vaahteravarjon takana puiden yllä alkoi jo kirkastua. Aamu oli jo tuloillaan, mutta Vaahteravarjo matkasi mieluummin pimeyden turvin, joten nukkumisen sijaan hän otti suunnan alavirtaan. Siellä olisi pienten kivien jono, joka kulki joen puolelta toiselle. Hän oli käyttänyt kiviä tavatakseen Omenahämyn kanssa kerran joen toisella puolella. Ei tullut kysymykseenkään, että Vaahteravarjo uisi joen yli, mutta hän oli valmis kahlaamaan, jos olisi pakko.
Vaahteravarjo saavutti kivet, jotka olivat näkymättömiä pimeässä, mutta hän havaitsi ne tavasta, jolla veden solina muuttui virratessaan niiden yli. Vaahteravarjo asteli veteen ja alkoi kahlata täristen. Hänen vatsaturkkinsa imaisi välittömästi veden itseensä ja sai hänet säpsähtämään kylmästä. Hän pakotti itsensä astelemaan virran läpi, tuntien kun vesi painautui häntä vasten ja läiskyi kylkiä vasten. Joki oli nyt rauhallisempi ja matalammalla kuin silloin kun hän yritti ylittää sen pentujensa kanssa, mutta hän vihasi jokaista hetkeään vedessä ja sähisi helpotuksesta vetäessään itsensä vastarannalle. Sade oli lakannut, mutta taivas oli yhä pilvinen ja tuuli yltyi kantaen mukanaan uuden sateen tuoksua.
Vaahteravarjo pakotti itsensä jaloilleen jatkaakseen matkaa. Työntyen jäykkiin ruokoihin, jotka piiskautuivat hänen kasvoilleen ja huojuttivat hänen väsyneitä jalkojaan, hän jatkoi kunnes havaitsi Jokiklaanin rajamerkit. Sitten hän käänsi suuntaansa seuratakseen reviirin rajaa turvallisen matkan päästä. Tiheät ruo’ot johdattivat hänet pehmeämpään aluskasvillisuuteen, jossa kasvoi siellä täällä kapeaoksaisia pajuja. Vaahteravarjon vatsassa murisi, mutta hän ei uskaltanut metsästää, että ei tulisi Jokiklaanin partion huomaamaksi. Äänet kantautuivat liian helposti tällä puolella jokea.
Viimeinkin maa muuttui tukevammaksi ja kuivemmaksi hänen tassujensa alla ja ilma täyttyi vihreistä lehtien tuoksuista kalan lemun sijaan. Vaahteravarjo saavutti tiheän metsikön, joka oli lehtevämpi ja vankempi kuin aiemmat pajut. Jokiklaanin raja oli juuri tarpeeksi lähellä, että hän voisi tarkkailla ohittavia kissoja oksilta. Vaahteravarjo huokaisi ajatellessaan, miten paljon aikaa hän olikaan viime aikoina viettänyt puissa. Hän kiipesi ylös lähintä runkoa pitkin ja asettautui yhdelle alimmista oksista. Tietämättä Jokiklaanin soturien tapoja, hän ei ollut pystynyt suunnittelemaan, että miten saisi Omenahämyn tulemaan yksin ansaansa. Hänen olisi vain katseltava ja opittava näkemästään.
Vaahteravarjo pörhisti turkkinsa suojautuakseen kylmältä ja odotti. Hänen odotuksensa palkittiin pian kun kuului lähestyvien tassujen askelten ääntä: aikainen metsästyspartio jutusteli ja rapisteli aluskasvillisuudessa, aivan kuin he haluaisivat säikyttää kaiken riistan ympäriltään. Vaahteravarjo paljasti hampaansa ajatellessaan Myrskyklaanilaisten taitoa kulkea hiljaa maastossa. Partio kulki aivan Vaahteravarjon oksan alta huomaamatta häntä.
Ennen kun heidän metelinsä hiipui, lisää kissoja oli tulossa. Tuuli kuljetti mukanaan tuoksun, joka sai Vaahteravarjon sieraimet loimuamaan. Yhden sydämenlyönnin jälkeen, aluskasvillisuuden joukosta pilkotti vaaleanruskea kissa, jonka leveät lavat paistoivat tuuhean, kiiltävän turkin alta. Omenahämy! Tähtiklaani oli jälleen tuonut Vaahteravarjon riistan suoraan hänen käpäliinsä.
Mutta sitten ruo’ot kahisivat ja pulska, harmaa oppilas loikkasi esiin. Nuori kolli kyyristyi ja hiipi eteenpäin lyhyet etujalat suoristettuina. Omenahämy pudisti päätään. ”Sinun on oltava suurempi, Ahventassu,” hän moitti. ”Sinun on oltava valmis kohtaamaan täysikokoisia sotureita, kun joudut taisteluun.”
Oppilaan siniset silmät aukenivat ammolleen. ”Minähän kasvan vielä, enkös kasvakin?”
Omenahämy kehräsi. ”Tietenkin kasvat, mutta sinun on silti opittava loikkaamaan oikein.”
”Miksi et antaisi minun loikata päällesi näyttääkseni miten se tehdään?” joku kysyi. Oranssi naaras pujahti aukiolle. Vaahteravarjon niskakarvat nousivat pystyyn. Eikö Ruokohohde voi antaa Omenahämyn tehdä mitään aivan itse?
Omenahämy tervehti klaanitoveriaan ja hieroi poskeaan häntä vasten. ”Minä en anna sinun tehdä mitään,” hän maukui. ”Ajattele pentujamme!”
Ruokohohde vilkaisi vatsaansa, joka oli hädin tuskin pyöristynyt hänen turkkinsa alla. ”En ole sairas!” hän vastusteli.
”Tiedän että et ole,” Omenahämy maukui. ”Mutta pentumme ovat liian arvokkaita, jotta ottaisin sen riskin, että Ahventassu satuttaisi sinua vahingossa!”
Vaahteravarjo puristi oksaa niin lujasti, että kaksi hänen kynsistään katkesi. Hän hädin tuskin pystyi tuntemaan kivun aaltoa. Miten Ruokohohde kantoi pentuja jo nyt? Kuinka monta valhetta Omenahämy oli kertonut? Hän koukisti jalkansa alleen valmiina loikkaamaan alas kun Ruokohohde ja Ahventassu jättäisivät Omenahämyn yksin, mutta kaikki kolme kissaa poistuivat yhdessä, Ahventassun kysellessä innoissaan taistelutekniikoista.
Vaahteravarjo kietoutui puuhun raivosta kuohuen. Kylmä, märkä hahmo painautui hänen kylkeään vasten apua vinkuen. Vaahteravarjo yritti kietoa häntänsä viimeisen pentunsa ympärille, mutta hänen vierellään oli vain ilmaa. Vaahteravarjo havaitsi hämärästi olevansa nälkäinen ja janoinen, ja uupunut öisen taivalluksensa jäljiltä, mutta millään muulla ei ollut nyt väliä, kuin sillä että hän saisi kostettua kissalle, joka oli tuhonnut hänen elämänsä. Hän odottaisi täällä niin pitkään kun tarvitsisi. Vaikka koko loppuelämänsä, jos se tarkoitti sitä, että hän voisi viimein vaientaa Laikkupennun epätoivoiset avunpyydöt.

Vaahteravarjon oli täytynyt torkahtaa, sillä kun hän heräsi, ilma oli täynnä usvaista sadetta ja saniaiset langettivat varjojaan maahan. Jokin oli lähestymässä aluskasvillisuudessa. Vaahteravarjo jännittyi ja pohti, että toisiko Tähtiklaani Omenahämyn hänen luokseen kahdesti saman päivän aikana. Sitten karvainen pallo kompuroi aukiolle ja kipitti puun juurelle.
”Siitäs sait Myrskyklaanin hiirenläjä!” Ahventassu vikisi lyödessään tassullaan risua. Kun risu katkesi, hän kierähti ympäri korvat luimussa. ”Yritätkö vaania kimppuuni? Olet yhtä ketunmielinen kun klaanitoverisikin!” Hän syöksähti eteenpäin ja tarrautui suureen sammalpalloon. Sitten hän suoristautui ja katsoi alas vihollistaan. ”Hupsis. Olisin voinut viedä tämän klaaninvanhimpien pesään. Minun täytyy etsiä lisää.”
Ahventassu asteli kohti Vaahteravarjon puuta sen juuria tähyillen. Vaahteravarjo irrotti otteensa oksastaan ja laskeutui suoraan oppilaan selkään iskien hänet maahan. Ennen kun Ahventassu ehti tajuta tilannetta, Vaahteravarjo tarttui hampaillaan hänen niskaansa ja alkoi raahata häntä puun ohi, rajan toiselle puolelle. Vaahteravarjo puhkui vaivalloisesti; lihava oppilas painoi enemmän kuin mäyrä!
Ahventassu ulvoi ja rimpuili, mutta Vaahteravarjo painoi hampaansa syvemmälle hänen nahkaansa, kunnes oppilas lakkasi vastustelemasta. ”Kuka olet? Mitä haluat?” hän murisi.
Vaahteravarjo painoi tassullaan tiukasti hänen lapaansa ja murisi, ”Lakkaa rimpuilemasta tai revin kurkkusi auki.”
Ahventassu räpytti silmiään. ”Minä olen Jokiklaanin soturi! Päästä irti!”
”Etkä ole,” Vaahteravarjo sähisi. ”Olet vain typerä oppilas. Älä huoli, en aio tappaa sinua. Haluan sinut vain syötiksi.”
Kun Ahventassu yritti vastata, Vaahteravarjo painoi oppilaan kasvot maahan, mikä sai hänet mumisemaan vastalauseensa. Sitten hän kumartui laskien suurimman osan painostaan oppilaan lavoille, ja jäi odottamaan.
”Ahventassu! Ahventassu, missä sinä olet?”
Vaahteravarjo päästi melkein kehräyksen. Hetkeä myöhemmin, Omenahämy asteli aukiolle huolestunein katsein. ”Miksi et tekisi kerrankin jotain, mitä sinulle käsketään?” hän valitti pälyillen ympärilleen. ”Jos olet taas harjoitellut taisteluiskuja sen sijaan, että olisit kerännyt sammalta, niin olet suuressa pulassa, Ahventassu!”
Vaahteravarjo haukkasi Ahventassun niskanahan hampaisiinsa ja raahasi hänet esiin puun takaa. Hän antoi oppilaan pudota maahan. ”Tätäkö etsit, Omenahämy?”
Soturi tuijotti häntä kauhuissaan. ”Sinua käskettiin poistumaan reviiriltämme!”
Vaahteravarjo käänteli hännänpäätään. ”Ja sinäkö luulit, että minä tottelisin? Olet hiirenaivoisempi kuin luulinkaan. Sinä tapoit pentumme ja nyt saat maksaa siitä.”
Omenahämy paljasti hampaansa. ”Mitä sinä selität? Sinä tapoit pentumme, kun pakotit heidät ylittämään joen. Päästä Ahventassu vapaaksi ja häivy täältä tai kutsun partion.”
Vaahteravarjo loikkasi Ahventassun yli ja seisoi ruskean soturin edessä turkki pystyssä ja tassut tukevasti maassa. ”Voit pitää tuon hyödyttömän karvapallon,” hän murisi. ”Mutta sinun on voitettava minut ensin.”

LUKU 9
Omenahämy otti askeleen taaksepäin. Hänen silmänsä samenivat ja yhtäkkiä hän näytti uupuneelta. ”Vaahteravarjo, en halua taistella kanssasi,” hän maukui.
”En anna sinulle muitakaan vaihtoehtoja!” Vaahteravarjo sähisi. Hän koukisti takajalkansa ja syöksyi kollia päin.
Omenahämy väisti hänet. ”Lopeta, häivy täältä!” hän haukkoi henkeään.
Korret kahisivat Omenahämyn takana ja Ruokohohde ilmestyi esiin. ”Mitä täällä tapahtuu?” Hänen katseensa osui Vaahteravarjoon. ”Mitä hän tekee täällä?”
Raivosta sokaistuneena, Vaahteravarjo sinkoutui kohti oranssia naarasta. ”Sinun ja sinun pentujesi on kuoltava!” hän ulvoi. ”Omenahämy on minun!” Hän paljasti kyntensä ja tähtäsi Ruokohohteen kasvoihin. Kuului tassujen töminää, sitten oli hiljaista ja vankka, ruskea hahmo vilahti Vaahteravarjon edessä. Vaahteravarjon kynnet osuivat kohteeseen lävistäen nahan ja lihaksen, saaden veren purskahtamaan ilmaan. Ähkäisten, Omenahämy lyyhistyi Vaahteravarjon jalkojen juureen, veren valuessa vuolaasti hänen kaulastaan.
Samalla hetkellä, raskas paino iskeytyi takaa Vaahteravarjoon. Ahventassu tarrautui häneen tassuillaan ja puri voimakkaasti hänen niskaansa. Vaahteravarjo hoiperteli eteenpäin melkein kaatuen ja Ahventassu putosi hänen selästään. Vaahteravarjo tunsi oppilaan tärisevän hänen kylkeään vasten; mutta sitten hän tajusikin tärisevänsä itse. Miksi minä tärisen? En ole peloissani.
”Hän on kuollut!” Ruokohohde ulvoi Omenahämyn ylle kumartuneena. Hän kohotti katseensa ja tuijotti Vaahteravarjoa kauhistuneilla silmillään. ”Sinä tapoit hänet!”
Vaahteravarjo yritti ottaa askeleen eteenpäin, mutta hänen jalkansa tuntuivat oudon raskailta ja hänen näkönsä oli sumea. Sataako täällä? hän pohti. Jotakin lämmintä ja märkää valui hänen etujalkojaan pitkin, ja hän tunsi heikkoa särkyä korviensa takana. Hän ravisteli päätään ja kirkkaanpunaiset pisarat roiskuivat maahan kuin pienet pudonneet lehdet.
Jotakin pientä, inkiväärin ja valkoisen väristä pyöri Omenahämyn liikkumattoman ruumiin ympärillä. ”Sinä tapoit hänet, äiti!” Laikkupentu miukui. Hänen pieni häntänsä oli voitonriemuisesti pystyssä. ”Me kaikki olemme nyt vapaita!” Sitten hän alkoi haihtua isänsä ruskeaa turkkia vasten.
Vaahteravarjo kompuroi kohti poikaansa. ”Odota!” hän hengähti. ”Älä jätä minua!”
Ruokohohde nousi ylös Omenahämyn takaa ja sähisi Vaahteravarjolle. ”Älä tule yhtään lähemmäksi! Se mitä olet tehnyt täällä, on kauheampaa, mitä yksikään klaanikissa on koskaan tehnyt. Mutta sinä et ole voittanut, Vaahteravarjo. Omenahämy tulee elämään hänen pennuissaan, ja heidän pennuissaan, ja vielä heidänkin pennuissaan. Hänen henkensä ei tule koskaan kuolemaan. Hän tulee olemaan ikuisesti osa Jokiklaania!”
Vaahteravarjo huojui ja tunsi mullan tahmeana tassujensa alla. ”Sitten minun on vahdittava koko sukuasi ja rankaistava heistä jokaista siitä, mitä sinä olet tehnyt minulle,” hän kähisi. ”Kostoni ei ole vielä ohi. Se ei tule koskaan olemaan ohi!”
Vaahteravarjo hoiperteli kohti pensaita pajupuun takana. Hän kuuli hämärästi Ahventassun lähtevän hänen peräänsä, mutta Ruokohohde kutsui oppilaan takaisin. ”Hänestä on ollut jo tarpeeksi harmia,” Vaahteravarjo kuuli Ruokohohteen maukuvan. ”Anna hänen ryömiä pois kuolemaan yksin.”
Vaahteravarjo työntyi vaivalloisesti aluskasvillisuuden läpi. Hän ei tuntenut kipua, vaan vain outoa tunnottomuutta, joka tuntui leviävän hänen vartaloonsa. Hän saavutti pensaiden rajan ja seinät, jotka muodostivat kaksijalan pesän, jossa oli nukkunut ensimmäisen yönsä karkotettuna. Vaahteravarjo oli liian heikko ottaakseen enää askeltakaan. Hän valahti maahan tuntien mullan ja pienten kivien liimautuvan hänen verestä tahriutuneeseen turkkiinsa. Hän sulki silmänsä ja odotti pentujensa kasvojen ilmestyvän kiittämään häntä kaikesta, mitä hän oli tehnyt.
Mutta hän näki vain jäisen tuulen pieksemää pimeyttä, minne edes tähtien kajo ei langennut. Vaahteravarjo alkoi tuntea pelon kasvavan sisällään. ”Tähtiklaani, missä olet?” hän ulisi loputtomaan yöhön. ”Missä pentuni ovat?”
Pienet, pörröiset kasvot ilmestyivät hämärästi hänen silmiensä eteen. ”Laikkupentu?” Vaahteravarjo hengähti. Hän yritti kurkotella yhdellä tassullaan.
”Se olet sinä!” kissa huudahti. ”Muistatko minut? Olen Myler. Tapasimme aiemmin.” Vaahteravarjo tunsi kollin painelevan kuonollaan hänen kylkeään. ”Sinulla on vakavia vammoja,” pieni kissa maukui. ”Voi sinua poloista. Tulehan, mennään sisään.”
Hän nosti Vaahteravarjon yllättävällä voimalla käpälilleen olkaansa vasten ja ohjasi hänet sisään kaksijalan pesään. Vaahteravarjo valahti heinäkasan päälle. Olen menettänyt kaiken, hän ajatteli. Onko enää mitään, mikä olisi elämisen arvoista?
Vaahteravarjon vierellä oli liikkeenvilskettä ja mustavalkea kissa alkoi painella hänen turkkiaan palalla kosteaa sammalta. Vaahteravarjo oli liian uupunut työntääkseen hänet kauemmaksi. Hän raotti toista silmäänsä ja näki veren valuvan vuolaasti hänen lavastaan muodostaen lammikon hänen alleen.
”Verta vuotaa liikaa, aivan liikaa,” Myler sanoi levottomasti ja paineli sammalta hätäisemmin. ”Tekikö klaanikissa tämän sinulle?”
Vaahteravarjo sulki silmänsä jälleen ja nyökkäsi.
Pieni kolli huokaisi. ”Ah, heidän villiydellään ja raakuudellaan ei ole loppua,” hän mutisi. ”Sinun olisi pitänyt lähteä kun sinulla oli vielä mahdollisuus.”
Lähteä? Kuinka olisin koskaan voinut lähteä? Vannoin hankkivani oikeutta pentujeni kuolemalle ja niin teinkin. Siltikään kostoni ei ole vielä ohi, sillä Omenahämy tulee elämään Ruokohohteen pennuissa. Kostoni ei tule koskaan olemaan ohi.
Myler kietoutui hänen vierelleen juurikaan välittämättä siitä, kun hänen turkkinsa kosketti Vaahteravarjon veristä vartaloa. ”Minä pysyn luonasi,” hän lupasi. ”Olet nyt turvassa.”
Vaahteravarjo paljasti kirkkaanpunaiset, rikkoutuneet kyntensä. ”Jätä minut yksin,” hän raakkui ja pakotti itsensä kääntämään päätään tuijottaakseen seuralaistaan. ”En tarvitse ketään.”
Mustavalkea kissa nousi seisomaan ja katsoi häntä suruntäyteisillä silmillään. ”Luulenpa, että olet väärässä,” hän kuiskasi. Mutta sitten hän kääntyi ja asteli heinäntuoksuiseen pimeyteen.
Hetken ajan Vaahteravarjo halusi kutsua hänet takaisin, mutta uni veti häntä puoleensa raskaammin kuin kivet, voimakkaammin kuin joki. Hän sulki silmänsä ja katseli mielensä täyttyvän vellovista varjoista ja kauhun kiljaisuista, jotka saivat hänet säpsähtämään. Hän huomasi tuntevansa maan tassujensa alla, kylmänä, kosteana ja haisevana kuin joki. Jotenkin hän pystyi taas kävelemään. Voima palasi hänen raajoihinsa ja näkö alkoi kirkastua.
Vaahteravarjo asteli hämärälle aukiolle, jota reunusti harmaat puiden rungot. Vaikka hän ei tuntenutkaan pelkoa, hän oli hyvin tietoinen olevansa näkymättömien silmien tarkkailtavana. ”Olenko kuollut?” hän maukui ja kuunteli äänensä kaikuvan puissa. ”Onko tämä Tähtiklaani?”
Hän katsoi ylös, mutta yhtäkään tähteä ei näkynyt mustalla taivaalla, eikä niiden hopeinen loisto välkkynyt kahisevien lehtien lävitse. Sen sijaan, kaikki vähäinen valo tuntui tulevan kosteista sienistä, jotka kasvoivat puiden juurilla, sekä puiden limaisista rungoista itsestään.
”Ei Tähtiklaani,” kuului kuiskaus jostain hänen takaansa. ”Tämä on Pimeyden metsä, Tähdetön maa. Toivotamme sinut tervetulleeksi, Vaahteravarjo.”
Vaahteravarjo kiepahti ympäri. ”Kuka olet? Tule esiin!”
”En ikinä,” ääni sähisi. ”Olet tullut tänne kulkeaksesi yksin veren peittämissä muistoissasi.”
Pelon sijaan, Vaahteravarjo tunsi voitonriemua. Jos hän oli täällä saavutustensa takia, niin sitten täällä olisi muitakin hänen kaltaisiaan kissoja, jotka ymmärtäisivät hänen kokemuksiaan, ja jotka tietäisivät millaista oli nousta vihollisiaan vastaan ja levittää mittaamatonta kipua.
Hän etsisi nämä kissat käpäliinsä, mitä ikinä ääni olikaan sanonut hänelle, kouluttaisi heidät yhtä voimakkaiksi ja pelottomiksi kuin hänkin, ja käyttäisi heitä aiheuttaakseen klaaneihin tuhoa, jota soturit eivät voisi kuvitella pahimmissa painajaisissakaan.
Vaahteravarjo oli löytänyt paikan, jonne todella kuului. Täältä, hän voisi aiheuttaa enemmän kärsimystä kuin elossa ollessaan, ja taistella taistelunsa yksin. Omenahämyn jälkeläiset tulisivat kaikkeuden loppuun asti katumaan sitä päivää, kun kolli oli tuhonnut Myrskyklaanin soturin elämän. Aivan kuten hän oli sanonut Ruokohohteellekin, Vaahteravarjon kostonjano ei tulisi sammumaan koskaan.