(Kertoo soturilain kohdasta: vanhukset ja pennut on ruokittava ennen oppilaita ja sotureita.)
Kuten olet huomannut, klaanikissat ovat osa jotain suurempaa kuin he itse, ja se takaa sen, että meistä jokainen on ongelmia kohdatessamme yhtä vahva kuin vahvinkin soturi. Mutta tule katsomaan mitä tapahtuu jos tätä soturilain kohtaa laiminlyödään.
Pitkähäntä säpsähti hereille kun kylmä vesipisara roiskahti hänen niskaansa. "Pesä vuotaa taas," hän valitti Mustaraidalle, joka makasi kietoutuneena hänen vierellään.
Mustaraita avasi toisen keltaisista silmistään. "Parasta kertoa Punahännälle," hän mumisi. "Hänen on järjestettävä joku korjaamaan se ennen kuin hukumme nukkuessamme."
Pitkähäntä työntyi ulos pesästä ja värisi kun kastepisara vieri alas pitkin hänen selkäänsä. Hän raahautui aukiolle. Lehtisateen aika oli väistymässä lehtikadon tieltä ja taivas oli tasaisen harmaa kuin vesi. Pitkähäntä kulki kallion halkeamalle, josta hän kuuli Punahännän, Myrskyklaanin varapäällikön puhuvan hilaisesti Sinitähden kanssa. Punahännän sanat katkesivat toistuvasti yskintään, joka sai soturin kouristumaan ja hengästymään: Klaani taisteli viheryskää vastaan ja Punahäntäkin oli vain käymässä ulkona parantajan pesästä, jossa häntä hoidettiin.
"Meidän on lähetettävä metsästyspartio," Punahäntä kähisi Sinitähdelle. "Tuoresaaliskasa pilaantui viimeöisen sateen takia, eivätkä sairaat kissat tule yhtään paremmaksi jos he heikkenevät nälän takia."
"Selvä, mutta lähetä partioon vain terveitä kissoja," Sinitähti varoitti. "Mikä tarkoittaa, että sinä Punahäntä jäät tänne."
Varapäällikkö alkoi väittämään vastaan, mutta hänet keskeytti uusi yskäkohtaus.
"Pitkähäntä!"
Kilpikonnakuvioinen ja valkoinen naaras, jonka turkki on laikukas kuin metsäaukio viherlehden aikaan, kutsui häntä saniaisrykelmästä muodustuvasta suojastaan. Pitkähäntä muutti suuntaansa tullakseen hänen luokseen.
"Miten menee Täplälehti?"
"Onko Punahäntä päättänyt metsästyspartioita vielä?" Parantajan silmät olivat huolesta sumeat. "En voi auttaa sairaita kissoja kun he ovat nälissään. Tiedän että metsästäminen tässä säässä on vaikeaa, mutta meidän on löydettävä heille jotain syötävää." Täpläleden luut paistoivat hänen turkkinsa alta ja Pitkähäntä arvasi hänen antaneen oman osansa tuoresaaliistaan kissoille, joita hän yritti parantaa.
"Luulen että hän on juuri lähettämässä yhden partion," Pitkähäntä vastasi.
"Hyvä. Toivotaan että partio palaa pian. Unikkoaamulla on hädin tuskin voimia syödä kissanminttua."
Pitkähäntä tähyili Täplälehden yli saniaisiin, mistä hän juuri ja juuri näki sairaan vanhuksen tummanpunaisen turkin. Unikkoaamu kertoi hyviä tarinoita ja oli suosittu kaikkien klaanin pentujen keskuudessa, sillä hän antoi heidän jahdata häntäänsä joka oli paksu kuin ketulla.
Punahäntä nyökkäsi Pitkähännälle heilauttaen vesipisaroita korviltaan, joiden karvat olivat kuin höyheniä. "Ehditkö lähteä metsästyspartioon?"
"Kyllä," Pitkähäntä vastasi.
"Hyvä. Ota Mustaraita mukaasi. Yrittäkää Käärmekiviltä -siellä voisi olla riistaa suojassa sateelta. Teidän ei pitäisi kohdata käärmeitä tähän aikaan vuodesta, mutta älkää menkö liian syvälle tunneleihin."
Ainakaan Mustaraita ei määräile minua, Pitkähäntä ajatteli ahtautuessaan takaisin sotureiden pesään. Vuotavasta katosta huolimatta Mustaraita oli mennyt takaisin nukkumaan.
Pitkähäntä tökki häntä tassullaan.
"Herää! Meidän on mentävä metsästyspartioon!"
Mustaraita nosti päätään ja tuijotti Pitkähäntää unisesti. "Tässä säässä? Olet ihan hullu! Kerroitko Punahännälle, että katto tarvitsee korjausta?"
"En saanut tilaisuutta," Pitkähäntä myönsi. "Tule nyt, partioon kuuluu vain me kaksi. Punahäntä käski yrittämään Käärmekiviltä."
"Hienoa," Mustaraita nurisi ja vääntäytyi käpälilleen. "Voin joko hukkua tai tulla käärmeen puremaksi klaanini vuoksi."
"Ei täällä niin kovasti sada," Pitkähäntä huomautti kun he kulkivat kohti leiristä ulos johtavaa tunnelia. "Suurin osa on vain puista varisevaa vettä."
"Pitäisikö tuon parantaa oloani?" Mustaraita mutisi, mutta hän loikki sulavasti rotkoa sivuavia kiviä pitkin ja oli huipulla ennen Pitkähäntää.
Sade piti kaksijalat ja heidän koiransa poissa metsästä, joten soturit juoksivat esteettömästi koko matkan Käärmekiville asti. Pitkähäntää värisytti. Vaikka käärmeet olivat poissa kylmän kauden ajan, tämä paikka silti hermostutti häntä. Mustaraita kierteli puiden juurella haistellen kuolleita sananjalkoja.
"Kuolen nälkään," hän maukui. "Meidän on parempi saada tuoresaalista. En ole löytänyt mitään hyvää tuoresaaliskasasta moneen päivään."
Pitkähäntä kulki kivikasalle muistuttaen itseään olemaan menemättä tunneleihin edes lyhyttä matkaa. Pitkähännän viikset väpättivät kun hän aisti oravan tuoksujäljen kivien juurelta. Jälki johti kivien taakse piikkipensaaseen. Matalaksi kyyristyttyään hän astui askel kerrallaan kohti pensasta. Oksiston läpi näkyi juuri ja juuri harmaata turkkia. Pitkähäntä siirsi painopisteen takajaloilleen, keinui puolelta toiselle hakeakseen hyvän tasapainon ja sitten loikkasi. Syöksyttyään karhunvatukoiden läpi, hän laskeutui suoraan oravan päälle. Kuiskattuaan kiitokset Tähtiklaanille ja sylkäistyään pois suuhun menneet lehdet, Pitkähäntä perääntyi pensaasta vetäen tuoresaalistaan perässään.
"Hyvin napattu!"
Mustaraita seisoi aivan hänen takanaan, mikä sai Pitkähännän säpsähtämään. Mustaraitainen soturi asteli eteenpäin haistellen arvostavasti. Oravan pörröinen, harmaa turkki liikkui hänen hengityksensä tahdissa. Mustaraita vilkaisi taakseen. "Tämä ei maistu läheskään niin hyvältä sen jälkeen kun olemme raahanneet sen leiriin."
Pitkähäntä kohautti lapojaan. "Meidän pitäisi metsästää jotain muuta nopeasti niin se olisi vielä tuore."
"Mutta se ei olisi yhtä tuore kuin nyt." Mustaraita käänsi katseensa takaisin oravaan. "Ja me metsästämme paremmin kunnon aterian jälkeen."
"Soturilaki sanoo ettemme voi syödä ennen kuin vanhukset ja pennut on ruokittu," Pitkähäntä muistutti häntä. Hänen turkkiaan alkoi pistellä kuin se olisi täynnä muurahaisia.
"Miten kukaan saisi tietää siitä?" Mustaraita mutisi. Hän kavensi silmiään kunnes ne olivat kapeat, keltaiset viillot. "Sinähän et kerro kenellekkään, ethän?" Mustaraidan ääni kuului hädin tuskin kuiskauksena; Pitkähäntä juuri ja juuri kuuli häntä.
"Minä... minä..."
Mustaraita avasi leukansa ja upotti hampaansa oravaan kääntämättättä katsettaan Pitkähännästä. Hän pureskeli hitaasti, vapautten lämpimän, täyteläisen lihan hurmaavan tuoksun.
Olemme yhtä nälissämme kuin muutkin klaanissa ja tarvitsemme voimiamme metsästääksemme. Ei ole järkeä antaa sotureiden kärsiä nälkää kun heidän on huolehdittava kaikista muista kissoista. Nappasin tämän oravan helposti; saamme vielä paljon lisää.
Pitkähäntä taivutti päätään ja puraisi palan tuoresaaliista. Hänen yllään kylmä tuuli kahisutti puita ja kivet piirtyivät harmaina ja hiljaisina vasten synkkää taivasta.
Jatkuva sade oli tehnyt rotkon reunat liukkaiksi ja kissat kulkivat varovasti alas tuoresaaliit hampaissaan. Pitkähäntä oli ollut onnekas saadessaan oravan; sen jälkeen riistaa oli ollut vaikeampi löytää ja heillä oli mukanaan vain kaksi hiirtä, sekä vanha, sitkeän näköinen rastas. Kumpikaan kissoista ei katsonut toistaan silmiin kun he raahasivat tuoresaalista mutaisella maalla kohti piikkihernetunnelia. Mustaraita jättäytyi jälkeen pakottaen Pitkähännän menemään ensin. Tunnelin piikit tuntuivat entistä terävämmiltä vasten hänen turkkiaan ja mustarastaan sulka kulkeutui hänen kurkkuunsa, mikä sai hänet kakomaan ja yskimään kantamukset suussaan. Hän työntyi aukiolle ja katseli ympärilleen odottaen näkevänsä tuoresaaliskasalla rivin nälkäisiä kissoja odottamassa.
Aukio oli tyhjä ja maa kimalteli sitä rummuttavista sadepisaroista. Mustaraita tuli Pitkähännän luokse ja he seisoivat vieretysten tuoresaaliit heidän etutassujensa juuressa. Ennen kuin kumpikaan ehti sanoa sanaakaan, Täplälehden pesää ympäröiviltä saniaisilta kuului ulvontaa.
"Unikkoaamu! Ei! Älä jätä minua!"
Se oli Ruusuhäntä, Unikkoaamun tytär.
"On hänen aikansa lähteä Tähtiklaaniin. Soturiesi-isämme odottavat häntä." Se oli Täplälehti ääni surusta vaimeana.
Pitkähäntä katsoi Mustaraitaa tuntien paniikin aallon kasvavan sisällään. "Olemme liian myöhässä! Unikkoaamu on kuollut! Täplälehti sanoi että hänen olisi tarvinnut syödä taistellakseen sairautta vastaan, mutta emme tulleet ajoissa! Meidän ei olisi koskaan pitänyt syödä sitä oravaa!"
"Hiljaa!" Mustaraita sähisi. "Mikä sinua vaivaa? Unikkoaamu olisi kuollut joka tapauksessa. Meidän pitäisi antaa vanhojen, tarpeettomien kissojen lähteä jos se tarkoittaa, että soturit selviytyvät. Klaani on riippuvainen meistä, ei heistä."
"Me tapoimme hänet..."
"Emmepäs! Viheryskä tappoi hänet. Hän oli vanha ja heikko. Me olemme tärkeitä kissoja; meidän pitäisi syödä ensin. Haluatko tehdä parhaasi klaanisi hyväksi?
"Tietenkin..."
"Sitten pidät suusi kiinni ja annat klaanitoveriesi olla kiitollisia tuoresaaliista, jonka toimme. Täällä on nyt yksi suu vähemmän ruokittavana. Miksi pilata kaikki yrittämällä syyttää itseäsi Unikkoaamun kuolemasta?"
Mutta Unikkoaamu saattaisi vielä olla elossa jos me olisimme palanneet aiemmin -jos olisimme palanneet oravan kanssa.
Mustaraita tuijotti Pitkähäntää silmät kaventuneina kuin olisi lukenut hänen ajatuksensa. "Et sano kenellekkään mitään, ethän?" hän sähisi tällä kertaa silmissään uhkaava pilke. "Ja sitä paitsi, minä näin sinun syövän sitä oravaa. Kerron heille mitä sinä teit, kuinka vaadit varastaa ruokaa klaaninvanhimmilta, kuinka estit minua tuomasta sitä leiriin."
Pitkähännän sisintä kylmäsi. "Ei ole mitään kerrottavaa," hän murisi takaisin. "Meidät lähetettiin metsästämään riistaa ja niin me teimmekin. Yksikään soturi ei olisi tehnyt sitä paremmin."
Kun hän kumarsi päänsä nostaakseen rastaan maasta ja kantaakseen sen tuoresaaliskasalle, lämmin tuulahdus pörrötti hänen turkkiaan ja tuttu tuoksu leijui hänen ylitseen. Pitkähäntä käänsi päätään kauhuissaan.
Unikkoaamu! Olen pahoillani!
Liian myöhäistä, kuului hiljainen vastaus. Liian myöhäistä.
Kuten olet huomannut, klaanikissat ovat osa jotain suurempaa kuin he itse, ja se takaa sen, että meistä jokainen on ongelmia kohdatessamme yhtä vahva kuin vahvinkin soturi. Mutta tule katsomaan mitä tapahtuu jos tätä soturilain kohtaa laiminlyödään.
Pitkähäntä säpsähti hereille kun kylmä vesipisara roiskahti hänen niskaansa. "Pesä vuotaa taas," hän valitti Mustaraidalle, joka makasi kietoutuneena hänen vierellään.
Mustaraita avasi toisen keltaisista silmistään. "Parasta kertoa Punahännälle," hän mumisi. "Hänen on järjestettävä joku korjaamaan se ennen kuin hukumme nukkuessamme."
Pitkähäntä työntyi ulos pesästä ja värisi kun kastepisara vieri alas pitkin hänen selkäänsä. Hän raahautui aukiolle. Lehtisateen aika oli väistymässä lehtikadon tieltä ja taivas oli tasaisen harmaa kuin vesi. Pitkähäntä kulki kallion halkeamalle, josta hän kuuli Punahännän, Myrskyklaanin varapäällikön puhuvan hilaisesti Sinitähden kanssa. Punahännän sanat katkesivat toistuvasti yskintään, joka sai soturin kouristumaan ja hengästymään: Klaani taisteli viheryskää vastaan ja Punahäntäkin oli vain käymässä ulkona parantajan pesästä, jossa häntä hoidettiin.
"Meidän on lähetettävä metsästyspartio," Punahäntä kähisi Sinitähdelle. "Tuoresaaliskasa pilaantui viimeöisen sateen takia, eivätkä sairaat kissat tule yhtään paremmaksi jos he heikkenevät nälän takia."
"Selvä, mutta lähetä partioon vain terveitä kissoja," Sinitähti varoitti. "Mikä tarkoittaa, että sinä Punahäntä jäät tänne."
Varapäällikkö alkoi väittämään vastaan, mutta hänet keskeytti uusi yskäkohtaus.
"Pitkähäntä!"
Kilpikonnakuvioinen ja valkoinen naaras, jonka turkki on laikukas kuin metsäaukio viherlehden aikaan, kutsui häntä saniaisrykelmästä muodustuvasta suojastaan. Pitkähäntä muutti suuntaansa tullakseen hänen luokseen.
"Miten menee Täplälehti?"
"Onko Punahäntä päättänyt metsästyspartioita vielä?" Parantajan silmät olivat huolesta sumeat. "En voi auttaa sairaita kissoja kun he ovat nälissään. Tiedän että metsästäminen tässä säässä on vaikeaa, mutta meidän on löydettävä heille jotain syötävää." Täpläleden luut paistoivat hänen turkkinsa alta ja Pitkähäntä arvasi hänen antaneen oman osansa tuoresaaliistaan kissoille, joita hän yritti parantaa.
"Luulen että hän on juuri lähettämässä yhden partion," Pitkähäntä vastasi.
"Hyvä. Toivotaan että partio palaa pian. Unikkoaamulla on hädin tuskin voimia syödä kissanminttua."
Pitkähäntä tähyili Täplälehden yli saniaisiin, mistä hän juuri ja juuri näki sairaan vanhuksen tummanpunaisen turkin. Unikkoaamu kertoi hyviä tarinoita ja oli suosittu kaikkien klaanin pentujen keskuudessa, sillä hän antoi heidän jahdata häntäänsä joka oli paksu kuin ketulla.
Punahäntä nyökkäsi Pitkähännälle heilauttaen vesipisaroita korviltaan, joiden karvat olivat kuin höyheniä. "Ehditkö lähteä metsästyspartioon?"
"Kyllä," Pitkähäntä vastasi.
"Hyvä. Ota Mustaraita mukaasi. Yrittäkää Käärmekiviltä -siellä voisi olla riistaa suojassa sateelta. Teidän ei pitäisi kohdata käärmeitä tähän aikaan vuodesta, mutta älkää menkö liian syvälle tunneleihin."
Ainakaan Mustaraita ei määräile minua, Pitkähäntä ajatteli ahtautuessaan takaisin sotureiden pesään. Vuotavasta katosta huolimatta Mustaraita oli mennyt takaisin nukkumaan.
Pitkähäntä tökki häntä tassullaan.
"Herää! Meidän on mentävä metsästyspartioon!"
Mustaraita nosti päätään ja tuijotti Pitkähäntää unisesti. "Tässä säässä? Olet ihan hullu! Kerroitko Punahännälle, että katto tarvitsee korjausta?"
"En saanut tilaisuutta," Pitkähäntä myönsi. "Tule nyt, partioon kuuluu vain me kaksi. Punahäntä käski yrittämään Käärmekiviltä."
"Hienoa," Mustaraita nurisi ja vääntäytyi käpälilleen. "Voin joko hukkua tai tulla käärmeen puremaksi klaanini vuoksi."
"Ei täällä niin kovasti sada," Pitkähäntä huomautti kun he kulkivat kohti leiristä ulos johtavaa tunnelia. "Suurin osa on vain puista varisevaa vettä."
"Pitäisikö tuon parantaa oloani?" Mustaraita mutisi, mutta hän loikki sulavasti rotkoa sivuavia kiviä pitkin ja oli huipulla ennen Pitkähäntää.
Sade piti kaksijalat ja heidän koiransa poissa metsästä, joten soturit juoksivat esteettömästi koko matkan Käärmekiville asti. Pitkähäntää värisytti. Vaikka käärmeet olivat poissa kylmän kauden ajan, tämä paikka silti hermostutti häntä. Mustaraita kierteli puiden juurella haistellen kuolleita sananjalkoja.
"Kuolen nälkään," hän maukui. "Meidän on parempi saada tuoresaalista. En ole löytänyt mitään hyvää tuoresaaliskasasta moneen päivään."
Pitkähäntä kulki kivikasalle muistuttaen itseään olemaan menemättä tunneleihin edes lyhyttä matkaa. Pitkähännän viikset väpättivät kun hän aisti oravan tuoksujäljen kivien juurelta. Jälki johti kivien taakse piikkipensaaseen. Matalaksi kyyristyttyään hän astui askel kerrallaan kohti pensasta. Oksiston läpi näkyi juuri ja juuri harmaata turkkia. Pitkähäntä siirsi painopisteen takajaloilleen, keinui puolelta toiselle hakeakseen hyvän tasapainon ja sitten loikkasi. Syöksyttyään karhunvatukoiden läpi, hän laskeutui suoraan oravan päälle. Kuiskattuaan kiitokset Tähtiklaanille ja sylkäistyään pois suuhun menneet lehdet, Pitkähäntä perääntyi pensaasta vetäen tuoresaalistaan perässään.
"Hyvin napattu!"
Mustaraita seisoi aivan hänen takanaan, mikä sai Pitkähännän säpsähtämään. Mustaraitainen soturi asteli eteenpäin haistellen arvostavasti. Oravan pörröinen, harmaa turkki liikkui hänen hengityksensä tahdissa. Mustaraita vilkaisi taakseen. "Tämä ei maistu läheskään niin hyvältä sen jälkeen kun olemme raahanneet sen leiriin."
Pitkähäntä kohautti lapojaan. "Meidän pitäisi metsästää jotain muuta nopeasti niin se olisi vielä tuore."
"Mutta se ei olisi yhtä tuore kuin nyt." Mustaraita käänsi katseensa takaisin oravaan. "Ja me metsästämme paremmin kunnon aterian jälkeen."
"Soturilaki sanoo ettemme voi syödä ennen kuin vanhukset ja pennut on ruokittu," Pitkähäntä muistutti häntä. Hänen turkkiaan alkoi pistellä kuin se olisi täynnä muurahaisia.
"Miten kukaan saisi tietää siitä?" Mustaraita mutisi. Hän kavensi silmiään kunnes ne olivat kapeat, keltaiset viillot. "Sinähän et kerro kenellekkään, ethän?" Mustaraidan ääni kuului hädin tuskin kuiskauksena; Pitkähäntä juuri ja juuri kuuli häntä.
"Minä... minä..."
Mustaraita avasi leukansa ja upotti hampaansa oravaan kääntämättättä katsettaan Pitkähännästä. Hän pureskeli hitaasti, vapautten lämpimän, täyteläisen lihan hurmaavan tuoksun.
Olemme yhtä nälissämme kuin muutkin klaanissa ja tarvitsemme voimiamme metsästääksemme. Ei ole järkeä antaa sotureiden kärsiä nälkää kun heidän on huolehdittava kaikista muista kissoista. Nappasin tämän oravan helposti; saamme vielä paljon lisää.
Pitkähäntä taivutti päätään ja puraisi palan tuoresaaliista. Hänen yllään kylmä tuuli kahisutti puita ja kivet piirtyivät harmaina ja hiljaisina vasten synkkää taivasta.
Jatkuva sade oli tehnyt rotkon reunat liukkaiksi ja kissat kulkivat varovasti alas tuoresaaliit hampaissaan. Pitkähäntä oli ollut onnekas saadessaan oravan; sen jälkeen riistaa oli ollut vaikeampi löytää ja heillä oli mukanaan vain kaksi hiirtä, sekä vanha, sitkeän näköinen rastas. Kumpikaan kissoista ei katsonut toistaan silmiin kun he raahasivat tuoresaalista mutaisella maalla kohti piikkihernetunnelia. Mustaraita jättäytyi jälkeen pakottaen Pitkähännän menemään ensin. Tunnelin piikit tuntuivat entistä terävämmiltä vasten hänen turkkiaan ja mustarastaan sulka kulkeutui hänen kurkkuunsa, mikä sai hänet kakomaan ja yskimään kantamukset suussaan. Hän työntyi aukiolle ja katseli ympärilleen odottaen näkevänsä tuoresaaliskasalla rivin nälkäisiä kissoja odottamassa.
Aukio oli tyhjä ja maa kimalteli sitä rummuttavista sadepisaroista. Mustaraita tuli Pitkähännän luokse ja he seisoivat vieretysten tuoresaaliit heidän etutassujensa juuressa. Ennen kuin kumpikaan ehti sanoa sanaakaan, Täplälehden pesää ympäröiviltä saniaisilta kuului ulvontaa.
"Unikkoaamu! Ei! Älä jätä minua!"
Se oli Ruusuhäntä, Unikkoaamun tytär.
"On hänen aikansa lähteä Tähtiklaaniin. Soturiesi-isämme odottavat häntä." Se oli Täplälehti ääni surusta vaimeana.
Pitkähäntä katsoi Mustaraitaa tuntien paniikin aallon kasvavan sisällään. "Olemme liian myöhässä! Unikkoaamu on kuollut! Täplälehti sanoi että hänen olisi tarvinnut syödä taistellakseen sairautta vastaan, mutta emme tulleet ajoissa! Meidän ei olisi koskaan pitänyt syödä sitä oravaa!"
"Hiljaa!" Mustaraita sähisi. "Mikä sinua vaivaa? Unikkoaamu olisi kuollut joka tapauksessa. Meidän pitäisi antaa vanhojen, tarpeettomien kissojen lähteä jos se tarkoittaa, että soturit selviytyvät. Klaani on riippuvainen meistä, ei heistä."
"Me tapoimme hänet..."
"Emmepäs! Viheryskä tappoi hänet. Hän oli vanha ja heikko. Me olemme tärkeitä kissoja; meidän pitäisi syödä ensin. Haluatko tehdä parhaasi klaanisi hyväksi?
"Tietenkin..."
"Sitten pidät suusi kiinni ja annat klaanitoveriesi olla kiitollisia tuoresaaliista, jonka toimme. Täällä on nyt yksi suu vähemmän ruokittavana. Miksi pilata kaikki yrittämällä syyttää itseäsi Unikkoaamun kuolemasta?"
Mutta Unikkoaamu saattaisi vielä olla elossa jos me olisimme palanneet aiemmin -jos olisimme palanneet oravan kanssa.
Mustaraita tuijotti Pitkähäntää silmät kaventuneina kuin olisi lukenut hänen ajatuksensa. "Et sano kenellekkään mitään, ethän?" hän sähisi tällä kertaa silmissään uhkaava pilke. "Ja sitä paitsi, minä näin sinun syövän sitä oravaa. Kerron heille mitä sinä teit, kuinka vaadit varastaa ruokaa klaaninvanhimmilta, kuinka estit minua tuomasta sitä leiriin."
Pitkähännän sisintä kylmäsi. "Ei ole mitään kerrottavaa," hän murisi takaisin. "Meidät lähetettiin metsästämään riistaa ja niin me teimmekin. Yksikään soturi ei olisi tehnyt sitä paremmin."
Kun hän kumarsi päänsä nostaakseen rastaan maasta ja kantaakseen sen tuoresaaliskasalle, lämmin tuulahdus pörrötti hänen turkkiaan ja tuttu tuoksu leijui hänen ylitseen. Pitkähäntä käänsi päätään kauhuissaan.
Unikkoaamu! Olen pahoillani!
Liian myöhäistä, kuului hiljainen vastaus. Liian myöhäistä.
