Suomentanut: http://hopeapolkuu.blogspot.fi/
Alkuperäinen teksti: Erin Hunter kirjassa Battles of the Clans
Vanhalla reviirillään Tuuliklaanin nummi oli täynnä tunneleita ja koloja, joista osa oli eläinten tekemiä ja osa oli muodostunut maanalaisista vesivirroista, jotka läpäisivät kiven ja hiekan jättäen jälkeensä päättymättömiä, synkkiä onkaloita. Alueelle ensimmäisenä asettuneet kissat huomasivat, että he voisivat käyttää tunneleita hyödykseen -ei vain tuoresaaliin varastoimiseen tai säältä suojautumiseen, vaan myös voimana vihollisiaan vastaan mahdollistaen tuuliklaanilaisten liikkumisen reviirillään tulematta nähdyksi.
Tietyt kissat -yleensä kaikkein pienikokoisimmat -koulutettiin tunnellinkaivajiksi pitämään yllä salaisten kulkureittien kuntoa ja muistamaan maanalaisten polkujen verkoston. Jotkut tunneleista johtivat suoraan muiden klaanien reviireille, antaen salaisen pääsyn (tai paon) vihollisten leireihin. Vihollisreviireille johtavien tunneleiden suut kätkettiin aina huolellisesti saniaisilla ja oksilla, sekä hajujäljet peitettiin juuri tapetun jäniksen turkilla. Tunnelinkaivajat tottuivat usein työskentelemään pimeässä niin hyvin, että eivät enää nähneet päivänvalossa, sekä olivat kömpelöitä ja hermostuneita maan päällä. Mutta maanalaisissa tunneleissaan he juoksivat yhtä nopeasti kuin kuka tahansa Tuuliklaanin soturi käyttäen haju-, tunto- ja kuuloaistejaan suunnistaakseen matkansa koko metsän halki.
Tunnelinkaivajien oppilaspaikoista oli paljon kilpailua -siitä huolimatta että oli elettävä pimeissä ja ahtaissa tiloissa, tunnelinkaivajilla oli erityinen asema klaanitoveriensa keskuudessa. Koulutus kesti kaksi kertaa pidempään kuin sotureilla, sekä vammat, ja jopa kuolemat olivat yleisiä. Muutamat pahimman kautta koetut säännöt pitivät kokeneimmat tunnelinkaivajat hengissä -ja antoivat oppilaille mahdollisuuden selviytyä ensimmäiset kuunsa nummen pinnan alla.
Tunnelinkaivajat oppivat jättämään jälkeensä selvän hajujäljen, kuten rajamerkin, jotta he löytäisivät tiensä tunnelista ulos. He oppivat tuntemaan tuulen kuonoillaan tietäen, että se ei aina tarkoittanut pääsyä maanpinnalle: kuilut työnsivät raikasta ilmaa maan alle, mutta niitä pitkin ei pystynyt aina kiipeämään ylös. Ja vähitenkin kokenut tunnelinkaivaja oli valppaana kuulemaan tippuvan veden äänen -tuuliklaanilaiset eivät kuulu jokiin, olivat ne sitten maan pinnalla tai sen alla.
Tunnelinkaivajat oppivat tunnistamaan maanalaisten eläinten hajun. Tätä taitoa ei käytetty metsästyksessä, vaan pysyttäessä poissa muiden eläinten tieltä -yksikään kissa ei halua päätyä ketunpesään, sekä panikoitunut jänis voi rikkoa kylkiluita takajaloillaan. Vietettyään useita kuita maanpinnan alla, tunnelinkaivajat oppivat hahmottamaan tunnelireittinsä maan päällä, joten he pystyivät navigoimaan keskellä pimeyttä. Tämä taito oli klaanin keskuudessa kaikista arvostetuin, sillä pimeyteen oli helppo eksyä ja kadota ikuisesti pohjattomaan kuiluun. Nämä salaperäiset taidot olivat pelättyjä ja kunnioitettuja niin tunnelinkaivajien klaanitoverien, kuin muiden klaanienkin keskuudessa.
Tunneloinnin taito hylättiin kun asetuimme järvelle. "Täällä ei ole tunneleita," klaaninvanhimmat julistivat. "Kaikki kissat on koulutettava tästä lähtien metsästämään ja taistelemaan maan päällä."
Mutta jotkut meistä tietävät toisin. Jotkut meistä ovat seikkailleet, leikkineet, jopa taistelleet henkiensä edestä uuden kotimme alaisissa tunneliverkostoissa. Muiden klaanien kissat tietävät salaisuutemme -Leijonaroihu, Närhisulka ja Paatsamalehti. Mutta se oli kauhea virhe. Minun ei olisi pitänyt koskaan antaa uteliaisuuteni johdattaa minua maanpinnan alle, pois päivänvalon, sekä puhtaan ja raikkaan ilman turvasta. Riskeerasin kaiken koska olin rakastunut Leijonaroihuun. Mutta löytöni johdatti meidät melkein Tähtiklaaniin -ja leikkimme päätyivät särkemään sydämemme.
