Kirjoittanut Victoria Holmes, suomentanut http://hopeapolkuu.blogspot.fi/
Se ei ollut reilua että vain Pilvitassu nimitettiin soturiksi. Olimme yhtä hyviä kuin hänkin ja yritimme todella kovasti, mutta Sinitähti jätti meidät huomioimatta kuin olisimme typeriä pentuja.
Nopsatassu sanoi että meidän pitäisi tehdä jotain niin urheaa, että Sinitähti tekisi meistäkin sotureita. Kukaan meistä ei tiennyt, mikä söi riistaa Käärmekivillä, mutta Nopsatassun mielestä voisimme mennä sinne ja etsiä tuoksujäljen jota seurata. Se kuulosti ihan järkevältä, eikös? Seuraisimme tuoksujälkeä, saisimme selville sen mikä varasti riistaamme, ja sitten palaisimme kertomaan Sinitähdelle. Ja sitten meistä tulisi sotureita!
Nopsatassu tiesi reitin karhunvatukkamuurin läpi klaaninvanhimpien pesän takana, joten me hiippailimme siitä juuri ennen auringonnousua ja suuntasimme Käärmekiville. Tassuni vapisivat kun juoksimme aluskasvillisuudessa. Tiesin että mestarini, Valkomyrsky tulisi olemaan vihainen minulle -oppilaat eivät saaneet poistua leiristä ilman lupaa. Mutta hän tulisi olemaan vaikuttunut kun auttaisin pelastamaan klaanin!
Tuoksu Käärmekivillä oli outo -raivokas ja synkkä. Hidastin kulkuani, mutta Nopsatassu jatkoi juoksemista.
"Nopsatassu!" kuiskasin kun hän säntäsi kaatuneen puun yli. "Ole varovainen!"
"Älä huoli!" hän kuiskasi takaisin. "Täällä ei ole mitään!"
Juuri kun hän oli vastannut, valtava hahmo syöksyi luolasta ja puristi vaahtoavat leukansa Nopsatassun kaulan ympärille. Se oli koira -suurin koskaan näkemäni. Tahdoin juosta pakoon enemmän kuin olen koskaan tahtonut, mutta en voisi jättää Nopsatassua.
Nopsatassu yritti irrottautua muristen ja rimpuillen, mutta koira ravisti häntä leukojensa välissä kuin oravaa ja heitti hänet aukion toiselle puolelle. Juoksin Nopsatassun luokse ja huomasin hänen vuotavan verta. Hän kuitenkin päätti nousta, kääntyä, ja taistella. Koira asteli meitä kohti pää matalalla, hampaat paljastettuina ja hohtavina. Kyyristyin, ja odotin että koira oli vain hiirenmitan päässä ja sitten viilsin kynsilläni pitkin sen naamaa. Koira ulvahti ja perääntyi, ja hetken kuvittelin, Kyllä me pärjäämme. Se on vain yksi koira ja meitä on kaksi vastassa.
Sitten näin muut.
Aukiolla oli ainakin kuusi koiraa, jotka olivat vähintään neljä kertaa meidän kokoisiamme. Ne murisivat niin kovaa, että tuntui kuin maa tärisisi jalkojen alla. "Lauma, lauma," ne murisivat. "Tapa, tapa."
Sitten koirat ryntäsivät meitä kohti. Loikkasin eteenpäin, syöksyin ylös, ja upotin kynteni koiran pehmeään vatsaan. Raapiessani ja purressani koiraa, kuulin Nopsatassun sähisevän ja murisevan raivosta. Koko maailma kääntyi ylösalaisin ja ilma pakeni keuhkoistani. Muistan tomun, jalkojen metsän, lentävän turkin, veren. Jossain vaiheessa huomasin Nopsatassun irtautuvan taistelusta ja kiipeävän puuhun. Rukoilin Tähtiklaanilta, että hän pääsisi turvaan, mutta valtavat tassut iskivät hänet takaisin maahan. Sitten veri peitti silmäni, enkä enää nähnyt mitään. Pystyin silti kuitenkin kuulemaan -ja kaiken sen murinan keskeltä kuului myös ulvahduksia. En tiedä milloin Nopsatassun loppu koitti. Muistan vain hänen taistelleen kuin Leijonaklaanin jäsen ja sellaisena tulen hänet aina muistamaankin.
Sitten minua ravisteltiin. Oloni oli kevyt kuin olisin ilmaa. Iskeydyin vasten kiveä ja kaikki pimeni.
Heräsin Tuhkamarjan pesässä kolme auringonnousua myöhemmin. Tulisydän ja Pilvihäntä olivat löytäneet minut, ja tuoneet minut kotiin. Tuhkamarja kertoi, että olin nähnyt painajaisia ja huutanut unissani "lauma" ja "tapa," mutta en muista siitä mitään.
Ensimmäinen asia minkä muistin, oli Pilvihännän lämmin turkki vasten turkkiani. Kun liikahdin, hän heräsi välittömästi, kuin hän olisi odottanut koko ajan heräämistäni.
Tiesin heti että kaikki ei ollut oikein. Se ei johtunut kivusta -kasvoni tuntuivat kylmältä, enkä nähnyt mitään toisella puolella. Olin menettänyt silmän! Kun näin, mitä koirat olivat tehneet minulle, toivoin että olisin kuollut taistelussa Nopsatassun rinnalla. Ja kun Sinitähti antoi minulle soturinimeni, Irvinaama, en enää tuntenut itseäni.
En olisi selvinnyt niistä synkistä ajoista ilman Pilvihäntää. Hän antoi minulle uuden kohtalon, ja tiesin että miltä ikinä ulkonäköni näyttikin, minä pärjäisin. Niin kauan kuin Pilvihäntä rakasti minua, en ollut enää Irvinaama, vaan Kirkassydän.
