Kirjoittanut Victoria Holmes, suomentanut http://hopeapolkuu.blogspot.fi/
Oletko koskaan rakastanut ketään niin paljon, että se särkee sydäntäsi ja saa turkkiasi värisyttämään?
Sulkahäntä ymmärsi minua, ja kuunteli minua. Hänen silmänsä olivat yhtä kirkkaan siniset kuin hänen kotijokensa. Hän kuoli pelastaen meidät kaikki muut Terävähampaalta. Sen jälkeen tahdoin vain palvella klaaniani kaikilla voimillani, kunnes näkisimme Sulkahännän kanssa jälleen Tähtiklaanissa.
Mutta sitten tapasin Lehtitassun. Hän oli maltillinen ja ystävällinen. Hänen äänensä kuulosti samalta kuin veden solina kivikossa ja hänen tuoksussaan oli häivähdys metsän kukkia.
Mitä minulle oli tapahtumassa? Miten voisin rakastua kehenkään -varsinkaan Myrskyklaanin kissaan -varsinkaan Myrskyklaanin parantajaan? Kyllähän minä tunnen soturilain! Olen aina ollut uskollinen Tuuliklaanin kissa. Tiesin että jos antaisin itseni rakastua häneen, se voisi vaarantaa klaanini. Jos osoittaisin uskollisuutta kahdelle, kuinka voisin olla oikea soturi? Kuinka voisin puolustaa Tuuliklaania Myrskyklaanin hyökkäykseltä kun saattaisin satuttaa häntä tai jotain hänen rakastaan?
Eivätkä parantajat saa rakastua. Hän ei voisi ajatella minua klaanitovereidensa sijaan -he vaativat häneltä liikaa. Tähtiklaanillakin saattaisi olla ongelmia tavoittaa häntä jos hänen kaikki ajatuksensa olisivat minussa. Tiesin myös, että Tähtiklaanin kissat tulisivat olemaan hyvin vihaisia meille jos olisimme yhdessä. Toivoin että voisin rakastua johonkin Tuuliklaanin naaraaseen -toivoin että voisin kokea tämän saman tunteen rikkomatta soturilakia. Tuuliklaanissa ei kuitenkaan ole sellaista kissaa kuin Lehtitassu.
Kun saavuimme uuteen kotiimme järvelle ja tiemme erosivat, uskoin pystyväni unohtamaan hänet. Mutta sitten hän tuli leiriimme tuomaan vesiminttua sairaille kissoillemme, Aamukukalle ja Tummajalalle. Se tunne mikä valtasi minut kun näin hänet -olin vihainen tajutessani, että kuinka vähän pystyin hillitsemään tunteitani. Yksiviiksi pyysi minua saattamaan hänet kotiin. Kuljin niin nopeasti kuin pystyin; jos olisin puhunut hänelle, salaisuuteni olisi saattanut lipsahtaa. Kun jätin leirin, Lehtitassu kiitti minua luonnollisen suloisella tavallaan, kuin en olisi käyttäytynytkään häntä kohtaan kuin nyljetty mäyrä. Minun oli päästävä pois ennen kuin kaikki kissat huomaisivat, mitä vastaan taistelin niin kovasti.
Kun Lehtitassu oli löytänyt Kuulammen, hän välitti minulle viestin Sulkahännältä. Sulkahäntä oli sanonut, että minun täytyisi lopettaa menneen sureminen ja jatkaa elämää. Mitä se tarkoitti? Hyväksyisikö Sulkahäntä rakkauteni Lehtitassua kohtaan? Eikö hän ollut vihainen?
Eräänä sateisena yönä kaikki muuttui. Yksiviiksi suunnitteli matkaavansa Kuulammelle vastaanottamaan yhdeksän henkeään. Olin huomannut Mutaturkin kuiskailut ja katseet, mutta en olisi koskaan uskonut hänen hyökkäävän Yksiviiksen kimppuun -ja vieläpä muiden klaanien avulla!
Kun taistelu oli leviämässä, Vatukkakynsi lähetti minut ajamaan takaa kahta Varjoklaanin kissaa jotka olivat pakenemassa. Juoksin läpi nummien aina Myrskyklaanin metsään asti. Oksat löivät kasvojani ja sade piiskasi turkkiani, mutta jatkoin takaa-ajoa, olin päättänyt saada nämä petturit kiinni ja rankaista heitä kaikesta siitä, mitä olivat tehneet klaanilleni.
Kuulin ulvontaa edestäni ja työnnyin joidenkin pensaiden läpi, ja siellä hän oli. Kaksi Varjoklaanin soturia olivat pudonneet kuolemaansa, mutta Lehtitassu roikkui epätoivoissaan kallion reunalla. Hänen kyntensä raapivat liukasta, märkää kiveä vasten. Hänen kauhistuneet silmänsä kohtasivat omani ja hän pyysi apua. Olin jäätynyt paikoilleni... Pystyin vain ajattelemaan mitä tapahtui Sulkahännälle, kuinka hän kuoli kun en voinut pelastaa häntä.
Mutta minä pelastin Lehtitassun. Hän toi minut todellisuuteen. Hän auttoi minua hävittämään muistot. Kurkotin eteen ja vedin hänet turvaan. Makasimme siinä maassa tasaamassa hengitystämme, ja silloin tiesin, että en voisi enää taistella tunteitani vastaan. Rakastin Lehtitassua ja kerroin sen hänelle.
Näin hänen silmistään, että hän tunsi samoin. Hän sanoi kaiken mitä itsekin ajattelin -että näin ei voisi tapahtua, että hän oli parantaja. Mutta näin syvälle hänen silmiinsä, miten hänen sydämensä roihusi. Näin, miten hänkin välitti minusta. Olin nähnyt saman hehkun myös Sulkahännän silmissä... mutta tämä oli jotain erilaista. Tämä oli jotain vaarallisempaa, jotain kielletympää. Joka kerta kun katsoin Lehtitassua, tuntui kuin salama iskisi lävitseni. Ja nyt tiesin, että hänkin tunsi niin.
Päätin, että löytäisimme tavan olla yhdessä. Tulevaisuus oli uhkaava, mutta me kohtaisimme sen yhdessä ...turkkimme toisiinsa painautuneina, häntämme toisiinsa kietoituneina. Sydämemme ikuisesti toisillemme omistettuina.
